Google-haut

Google-haut

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vaadin kirjeiden kirjoittamisen takaisin!

En pidä viestittelystä. Tai siis pidän. En pidä.

Silloin ennen vanhaan, kun kaikki oli vielä yhdeksänkymmentälukulaisemmin, sain ensimmäisen puhelimeni, äitini vanhan Nokian halkokännykän. Kun sain tekstiviestin (yleensä äidiltäni, koska kavereillani ei vielä ollut käsipuhelinta), pienelle keltaiselle näytölle tuli ilmoitus "SANOMA TULLUT".

Se oli hyvää aikaa. Ei nähnyt, onko kaveri lukenut sanoman vai ei. Tai onko se mennyt perille ylipäätään. Puhelimen muistiin mahtui 20 sanomaa ja piti valita huolella, mitkä niistä halusi säilyttää, ja mitkä kirjoittaa ylös vihkoon. Kyllä. Minulla oli vihko, johon teini-iässä kirjoitin poikien kanssa käydyt keskustelut.

Älypuhelimessa olevat messengerit ja viestisovellukset muuttivat kaiken. Yhden lähetetyn sanoman merkitys livahti kuin pieru parvekkeelta. Kirjoitettu teksti muuttui yhä enemmän puheen kaltaiseksi. Mutta kuitenkin sellaiseksi, etteivät edes emojit ole pystyneet saamaan siihen tarpeeksi ilmeitä ja eleitä, ettei väärinkäsityksiä syntyisi.

Kukaan ei varoittanut, että muutoksen mukana tulee läjä tahmeaa paskaa.

Koska viestejä voi lähettää niin paljon, yhtä paljon niihin voi olla vastaamatta. Enkä nyt tarkoita sellaista, että jos viiden vuoden takainen random-pano kyselee yhtäkkiä mahkuja perseeseen, olisi epäkohteliasta olla vastaamatta.

Vaan tarkoitan sellaista, että sutinaa on. Viesti on nähty. Paikalla on oltu. Useita kertoja. Vastausta ei kuulu moneen päivään, jos koskaan. On ihan käsittämätöntä, miten kivasti alkanut päivä voi olla pilalla yhden saatanan pienen "moi mitä teet tänään"-viestin takia. Saatana perkele vittu.

Ei ennen vanhaan mitään tällaista ollut. Odotettiin vuosi, että vastaako se siihen kirjeeseen. Ja jos ei vuoden aikana kuulunut mitään, odotettiin koko loppuelämä. Se oli hyvää aikaa se.

Vaadinkin kirjeet takaisin. Vaadin jotain eforttia siihen yhteydenpitoon eikä mitään emojeita saatana. Omalla verellä kirjoitetaan itsetehdylle paperille sulkakynällä ajatuksia, mietteitä ja otteita virsistä. Lopuksi itketään siihen oikeaan alakulmaan kolme kyyneltä.

Jotain rotia tähän hommaan.

Saatana.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Tämä otsikko on kaikkein vaikein keksiä

Moi ja erittäinkin kivaa tammikuuta!

Tässä kuussa minä täytän neljän tissin verran eli 33. Ja koska meillä ei lasketa, niin olen ollut sinkkuna kahdeksan vuotta. Sen pystyy laskemaan sillä tavalla, että laittaa nuo tissit vastakkain päällekkäin niin tulee kahdeksan. Kirjoitin kuitenkin pitkästä matikasta C:n eli uskokaa vain.

Olen hyvä myös kielissä, kuten varmasti uskotte. Luin lukiossa ranskaa kuusi vuotta ja kirjoitin siitä I:n eli hylätyn. Jemapel vaan sullekin. Kerran meillä oli kuunteluharjoitus, ja minä sain oikein 7/10. Luokan paras tulos. En itsekään meinannut uskoa. Tuulettelin ja hymyilin tyytyväisenä. Itsetuntoni kasvoi. Vulevu kuse avec mua se suar. Kun palautin kysymysvihkon opettajalle, hän huomasi, että minulla oli väärän vuoden kysymykset. Eli ne eivät liittyneet ollenkaan kuunteluun. Minä en ollut huomannut mitään. Vulevu kuse.

Mitä muuta kuuluu, kysyn itseltäni nyt.

No olen käynyt Tinderissä painamassa ruksia. Se on varma tapa päästä treffeille, laskin sen aivan itse ranskaksi.

Oikeastikin käyn treffeillä vain noin kerran vuodessa ja valmistaudun siihen 364 päivää painamalla ruksia, ja sitten yhtäkkiä painan sydäntä ja käyn nopeasti kahvilla jonkun kanssa ja tulen äkkiä pois enkä mene enää koskaan minnekään ainakaan vuoteen.

Tästä syystä olen Suomen johtava sinkku, enkä aio menettää asemaani ja titteliäni ihan kovin helposti.

Pusut!