Google-haut

Google-haut

lauantai 30. joulukuuta 2017

Elämä on kuolemaa

Moikka ja terve!

Monet seuraajani tietävätkin, että tämä kuukausi on ollut minulle kova. Menetin nimittäin toisen koirani Dadan kuolemalle. Tämä tapahtui heti määmatkani jälkeen. Sieluni sopukoissa tiesin kyllä koko reissun ajan, että näin tulee käymään. Dada oli voinut huonosti jo pitkään, kaikki alkoi Tipu-koirakaverin kuoleman jälkeen toukokuussa. Kun tulin reissusta, Dadasta oli elämä hiipunut jo pitkälle kauas.

Suru on ollut läsnä, ja se muuttaa muotoaan. Ensin oli lämmin suru, joka tuli sydämestäni ja sisältäni. Itkin luopumista ja itkin joka päivä. Nyt se on muuttunut kylmäksi suruksi, joka tulee harvemmin. Ihan kuin se tulisi ulkopuolelta minua. Alan ymmärtää, etten koskaan enää näe koiriani. Toissapäivänä istuin paikalla, jossa koirani aina nukkuivat, silittelin lattiaa ja itkin pääni turvonneeksi palloksi.

On tärkeää surra.

Olenkin ollut aika väsynyt. Itkemisen jälkeen nukuttaa niin hyvin. Turvonnut pallopääni keinutteli minut 11 tunnin unille.

Elämä muistuttaa koiristani vielä pitkään. Arki on niin kovin erilaista. En tiedä, mitä kuuluu tehdä aamuisin ja iltaisin, kun ei tarvitse viedä ketään pissalle ja kakalle. Olen ollut ilman koiraa viimeksi, kun olin viisivuotias. Tuntuu kuin puuttuisi raaja. Sellainen karvainen raaja, joka rakastaa ehdoitta ja on aina iloinen ja nuolee naamaa ja osaa ulostaa ja syödä.

Mutta kaikkeen tottuun.

Ja on jotain kivaakin minulla tulossa. Nimittäin toinen kirjani on kaupoissa maaliskuussa. Olen ollut viikko tolkulla paskahalvauksen kourissa, koska editoinnin viimeinen vaihe on meneillään ja sitten ei voi enää tehdä mitään. Siitäkin pitää luopua. Pitää uskaltaa laskea se tekstinperkele maailmalle. Tämmöiset hetket ovat hirvittävän jännittäviä. Ihan jopa oksettaa. En kuitenkaan viitsi oksentaa, koska en osaa enkä uskalla, ja söin juuri kokopitkän Subin enkä minä jaa Subejani kenenkään kanssa, edes vessanpöntön.

Elämä onkin aika erikoinen pläjäys. Ensin ei tapahdu mitään, ja sitten kun vihdoin alkaa tapahtua, niin ei meinaa loppua näkyä. Voin sanoa, että tänä vuonna tunteita on tunnettu. Onneksi tykkään itkemisestä, niin ei ole niin paha tämä minun elämäni ollut.

Kiitos teille kaikille siellä ja muuallakin, että olette täällä kanssani kokemassa elämän pläjäyksiä. Toivon kaikille hirveän paljon kaikkea hyvää kivoihin päiviin ja erityisen paljon hyvää epäkivoihin päiviin.

Pus.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ennemmin tai myöhemmin kaikki loppuu

Kaikki hyvä ja paha loppuu aikanaan, jotta elämä voi olla taas vähän aikaa suht neutraalia, kunnes se tuntuu taas hyvältä tai pahalta. Se on tärkeää, että kaikki loppuu aikanaan eikä mikään ole ikuista.

Niin myös määmatkat loppuvat.

Eilen päätin käydä seikkailulla keskustassa. Katsoin kartasta, että sinne menee paikallinen bussi, ja halusin kokeilla sitä. Kun lähdin hotellihuoneelta, tuttu taksikuski kysyi, mihin menen ja kertoi sitten, että tuohon tienvarteen käy odottamaan ja bussi tulee. Se oli hyvä keskustelu, koska olisin mennyt aivan väärän tien varteen ilman häntä.

Siinä kadunkulmassa istuin ja katselin autoja. Toisesta suunnasta tuli sellainen ihana sininen paikallisbussi. Minä vilkutin sille ja huusin "Phuket town", ja kuski näytti peukkua ja minä näytin peukkua. Sitten vilkuttelimme toisillemme hymyillen.

10 minuutin kuluttua tuli minun bussini toisesta suunnasta, pysäytin sen laserkatseellani sekä kokovartaloheilumisella ja hyppäsin kyytiin. Rupesin heti ottamaan selfietä itsestäni. Hetken päästä päätin vielä varmistaa kaikilta muilta kanssamatkustajiltani eli yhdeltä, mihin olenkaan menossa, joten sanoin kuuluvasti "Phuket town". Kanssamatkustaja näytti järkyttyneeltä, siltä kuin katukoira olisi kussut hänen kookokseensa. Jo pian tajusin, että olin väärässä bussissa menossa väärään suuntaan.

Kun kanssamatkustaja oli pysäyttänyt lihaksillaan bussin, hyppäsin sieltä pois ja menin kadun toiselle puolelle. Siinä vaiheessa tajusin, että sekä minä että aikaisemmin jututtamani taksikuski luulimme molemmat, että minä tiedän, missä on Phuket town. Muuten hän olisi tarkentanut, että mene toiselle puolelle katua. Alan ymmärtää, että päässäni on salaisia karttoja, jotka eivät mätsää todellisuuden kanssa. Tämä ei haittaa minua, koska näin elämäni on aina yhtä seikkailua.

Myöskin tajusin, että se edellinen bussi oli tosiaan ottamassa minua kyytiin, mutta minä se vain istuin paikallani ja peukutin. Ihan kuin Tinder-treffeilläkin aina. Hymyilen ja peukutan, ja lähden sitten väärään suuntaan.

Tänään ja joka ikinen määmatka-aamu olen herännyt vahingossa kello kuudelta. Yleensä en tykkää heräillä aikaisin, mutta jos vahingossa käy tällainen, minkäs teet. Olenkin huomannut, että näissä aamuissa on jotain ihanaa, kun aamupalalla on vain pari hiljaista ihmistä, ja rannallakin. Kello 13.00 minusta tuntuu, että olen valmis jo nukkumaan. Ei siksi, että väsyttäisi vaan siksi, että olen tehnyt jo kaiken. Olen aika tehokas.

Yhtä asiaa en ole vielä tehnyt, ja se on pakkaaminen. Teen sen tänään illalla, kun valvon myöhään eli yhdeksään, jopa kymmeneen.

Koska olen koko loman ajan pitänyt ilmastointia +27 asteessa ja nukkunut tyytyväisenä yöpuvussani peiton alla, tajusin, että on pakko alkaa muistutella kehoa siitä, miltä tuntuu taas elää arkussa maan alla eli Suomen talvessa. Siksi eilen laitoin ilmastointia kylmemmälle, +26 asteeseen. Nyt paleltaa.

Silti kivaa tulla Suomeen. Siellä on Dada-koissu vielä hengissä vaikka ihan riutunut on hän elämäntaakasta ja ystäväkoissun kuolemasta. Myös ystävät ja perhe on hengissä. Se on paras joulun lahja.

Mutta koska minulle ei mikään riitä, toivon pukilta myös poikaystävää. Sellaista, jota voi pussailla paljon ja kaikkialle. Kiitos.

torstai 30. marraskuuta 2017

Määmatkailu on parasta

Moikka ja terveisiä määmatkalta Thaimaan Khao Lakista!

Odottelen juuri hotellihuoneessa ajan kulumista ja katselen sateista maisemaa. Tunnin päästä "Halvempi kuin hotellitaksi" tulee hakemaan minua ja vie Phuketiin. Siellä olen muutaman päivän ja sitten palaan Suomeen. Phuketista haluaisin ostaa yhden asian eli kaksi, ja ne ovat mango sekä uikkarit, joilla voi uida. Siis sellaiset kunnon merkkiuikkaribikinit, jotka eivät valahda nilkkoihin, kun potkaisen vauhtia Mäkelänrinteen uima-altaan seinästä. Liian moni uimari on jo nähnyt persevän vakoni ja häpykarvoituksen kasvualustan täysin yllättäen ja pyytämättä.

Tämä on nyt kolmas määmatkani ja aina tulen tänne Thaimaahan, koska on niin mukavaa täällä ja lämmintä. Ei tarvitse pitää villasukkia. Suomessa aina tarvitsee kesät ja talvet.

Olin uhkarohkea ja otin palasissa olevan läppärini reissuun mukaan. Kirjoitin täällä nimittäin toisen kirjani uusimman käsikirjoitusversion valmiiksi. Ei ole enää kauaa, kun se jo menee taittoon ja painoon ja mattoon. Hirveä tuskanhiki on ollut sen takia ja ripulin. On epämiellyttävää laskea paskaa paineella vessanpönttöön, jossa on aika paljon vettä siellä pohjalla. Tiedätte, mitä siitä seuraa. Katosta saa sitä paskaa rapsutella pois viikko tolkulla. Käsikirjoituksen kanssa vähän sama homma.

Ilokseni sain tietää pari päivää sitten, että apurahahakemukseni uutta läppäriä varten meni positiivisesti läpi valaisimien ja röntgensäteiden. En malta odottaa, miltä tuntuu, kun kaikki näppäimet toimivat ja tietokone on yksi kiinteä esine.

Parasta tässä määmatkailussa on ehdottomasti se, että voi kuunnella itseään ripulin lisäksi. Minusta on kerrassaan huikeaa huomata, miten jokaisella reissulla seikkailee eri Henriikka. Aina vaan itsevarmempi ja rohkeampi. Ensimmäisellä määmatkalla näin leppoisia painajaisia, joissa minua puukotettiin ja sisäelimiäni revittiin. Toisellakin vielä näin, mutta en enää tällä kolmannella.

Välillä tykkään kuunnella vanhoja biisejä, jotka joskus vielä vuosia sitten saivat minut räkäpallona itkemään vasten puhdasta ikkunaa, koska joku mies sitä ja toinen tätä, vaikka ei oikeasti mitään.

Nyt en ole miettinyt yhtäkään miestä vaikka olen runkannut suihkussa melkein joka päivä! Tuntuu niin hyvälle se runkkaaminen sekä se, että on olemassa muitakin salaisia riettauksia kuin miehet, kuten ranskalaiset ja majoneesi, olen niin heikkona niihin ja täällä lomalla lasken itseni irti ja vedän sitä valkoista tahnaa nieluuni ja yskin rasvaa sitten kolme tuntia ulos.

Elämä on parasta siihen asti, kunnes kuolee. Toivottavasti vanhana majoneesit rinnuksilla.

Mukavaa viikkoa teille kaikille, olette ihania, ja rohkeutta kaikille, jotka lähtevät määmatkoille, se ei ole välttämättä niin helppoa mutta todella palkitsevaa!

tiistai 31. lokakuuta 2017

28 asiaa, joissa olen hyvä

Kirjoitin noin vuosi sitten tänne blogiini 24 asiaa, joissa olen hyvä. Koska huomenna alkaa kuulemma marraskuu, päätin tehdä uuden listan ihan vaan siksi, että kuulemma on se marraskuu jo, ja ihminen tarvitsee pimeisiin iltoihin valoa sisältäpäin.

Tässäpä siis 28 kohdan lista asioista, joissa olen hyvä.

1. Olen hyvä lukemaan aamuisin uutisten otsikot väärin.

2. Osaan herätä aikaisin sekä vahingossa että tahallani.

3. Olen hyvä ajattelemaan kuolemaa lentokoneessa koko lennon ajan.

4. Piereskely.

5. Stalkkaaminen.

6. Olen erinomainen uskomaan omia selityksiäni.

7. Muistan aina kuunnella toista.

8. Osaan olla katsomatta puhelintani aika paljon, kun olen muiden ihmisten seurassa.

9. Pääsen asioista hyvin yli, koska annan itselleni aikaa käsitellä niitä.

10. Osaan nähdä hyviä asioita kaikessa, vaikka olisinkin ihan tosi vittuuntunut.

11. Olen hyvä rakastamisessa ja anteeksiantamisessa.

12. Ilahdun, kun näen ruokaa.

13. Olen universumin paras hieroja.

14. Osaan antaa muiden olla sellaisia kuin he ovat.

15. Pakaralihasten jännittäminen vuorotellen musiikin tahtiin.

16. Yksin puhuminen yksin ollessa ihan jo hississäkin tulla tupsuttaa suusta tarinaa.

17. Osaan harjoitella käsilläseisontaa vuoden oppimatta sitä.

18. Pystyn aistimaan toisista ihmisistä enemmän kuin he tietävätkään.

19. Olen hyvä uskomaan romanttisen rakkauteen siitäkin huolimatta, että enimmäkseen kaikki yritykset menevät suohon.

20. Yksin oleminen.

21. Itseni hemmottelu esimerkiksi masturboinnilla ja hyvällä Netflix-sarjalla ja ruoalla.

22. Osaan tuntea kaikkia tunteita.

23. Lapsenvahtiminen.

24. Osaan olla tosi ihana.

25. Olen hyvä pitämään jouluvaloja ympäri vuoden ja kuuntelemaan joululauluja lokakuussa.

26. Osaan uida.

27. Olen hyvä olemaan ajoissa joka paikassa ja silloinkin, kun olen myöhässä, olen ajoissa.

28. Olen taitava elämään.


Noin. Tällä kertaa napsahti 28 kohdan lista yhdeltä istumalta ja kerran seisomalta. Tee sinäkin oma lista itsellesi.

Pus.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Elämänviisausvideo

Moikka ja erittäin kivaa sunnuntaita kaikille! Tänään yllätin itseni tekemällä videon ja ihan vahingossa siitä tuli niin elämänviisauksellinen että.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Määmatkavalmisteluiden tekeminen on parasta

En ole tehnyt yhtään mitään. Reissuun on vielä kuukausi.

No yhden tärkeän valmistelun olen tietysti tehnyt, mutta sehän on itsestäänselvyys. Olen säännöllisesti muistuttanut Suomeen jääviä ystäviäni ja tuttujani ja jopa tuntemattomiakin, että olen lähdössä kahden viikon lomalle ihan pian. Tätä valmistelua ei saa missään nimessä unohtaa. Muuten reissusta tulee ankea eikä siellä pysty nauttimaan mistään. Paras reissu on sellainen, josta muut ovat kateellisia. Edes vakuutus ei ole niin tärkeä, koska ei sillä tee mitään, ellei satu jotain. Mutta kateuden voimalla siivittää itsensä onnellisuuden transsiin todella helposti, ja paskastakin reissusta tulee kerrassaan ihana - ainakin jonkun toisen mielestä, ja se riittää.

Kohteenani on tuttuputtu Thaimaa, missä tavoitteeni on liikkua hotellihuoneesta meren rannalle ja lopulta veteen meduusan raiskaamaksi. En pidä heistä niin paljon. He tulevat näkymättömyysviittansa kanssa iholle asti ja yrittävät tuhota kaiken. Toisaalta ymmärrän kyllä. Jos joku tulisi täysin yllättäen ja pyytämättä kusemaan minun kotiini, minäkin hermostuisin.

Aion myös syödä paljon ja kaikkea, mitä vain tekee mieli. Ranskalaisia perunoita välipalaksi ja limsaa, jossa on vähintään desissä kolme kiloa sokeria ja muita piristeitä. Ehkä myös kirjoitan, mikäli läppärini säilyy ehjänä sinne asti. Tänään koneellani oli taas huono päivä eikä meinannut käynnistyä. Ehkä hänestä tuntuu kurjalta, kun hänen pohjansa on 95-prosenttisesti irti. Joudun kannattelemaan häntä esineiden päällä, koska hänen perseensä pörisee ja ylikuumenee hikiseksi. Minä ymmärrän häntäkin. En minäkään jaksaisi.

Tänään olen näemmä ymmärtäväisellä päällä. Oikein empaattinen ja mukava ihminen. Huomisesta ei tiedä kukaan.

Ihanan ymmärtäväistä viikkoa kaikille!

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kuulumisia

Hei,

Ostin pari viikkoa sitten uuden sängyn, joka on korkeampi kuin mikään muu asia tai esine asunnossani. Onneksi olen kiipeilijä, en pääsisi tänne muuten. Kirjoitan tätä kirjettä teille sänkyni päältä.

Sain kirjani muokatun käsikirjoituksen kustannustoimittajaltani takaisin. Olen hakannut sormiani näppäimistöön, päätäni seinään ja levottomia jalkojani yhteen kuin heinäsirkka. Dildostanikin loppui patteri. Minulla on ollut täällä siis yhden naisen orkesteri. Kun olen vanhentunut ja viisastunut tarpeeksi, siirryn Sörnäisten metroasemalle tienaamaan. Kikkaa on soiteltu.

En ole poistunut täältä sängyn huipulta kertaakaan. Suutani kuivaa, hirveä jano ja nälkä, vähän pissattaakin. Ilma on täällä ylhäällä raikkaampaa ja ohuempaa. Joskus koirani pieru eksyy tänne yläilmoihin ja muistuttaa aikaisemmasta, maallisesta elämästäni.

Koirani on ottanut asuntoni haltuunsa ja ruvennut ilmeisesti käyttämään kovia aineita.

Henkilön Henriikka Rönkkönen (@henriikkaronkkonen) jakama julkaisu


Kaikkea hyvää sinne maan päälle.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Seksi on kyllä niin kivaa

Nussiminen. Tuo seitsemästä sekunnista useaan tuntiin kestävä akti sisältää enimmäkseen penetraatiota, nuoleskelua, imeskelyä ja suutelemista. Huohotus kaikuu seinillä, hiki valuu noroina pitkin ihoa ja maailma ympäriltä katoaa, kun tämä himon ja kiiman totinen yhdistelmä ottaa paikkansa kahden ihmisen rakastavassa syleilyssä.

Nainen asettuu kontalleen ottamaan vastaan miehen seipään suoraan takaapäin. Ja voi että miltä tuntuukaan, kun mies survaisee melansa sinne, vaginaan. Syvälle. Uudestaan. Ja uudestaan. Ottaa tukasta ja repii.

Peitto tipahtaa lattialle, lakanat kastuvat hiestä, huoneen lämpötila nousee, naapuri laittaa television ääntä kovemmalle, koivu aloittaa kukintansa keskellä talvea ja koira siirtyy sängyn viereen heiluttamaan häntää ja nuolemaan nilkkoja.

Juuri silloin, kun vähintäänkin toinen on ihan, että mä tuun just. Että 15 sekuntia enää.

Niin juuri sillä hetkellä läsähtää kaverin kiveksille vaginapieru.

Ja voi jumalauta, kun ei olla koko suhteen aikana uskallettu pieraista kaverin seurassa. Vessanpönttökin on täytetty kolmella vessapaperirullalla, ettei ruskean tolpan tippuminen veteen kuuluisi pahvisten seinien läpi. Siis jos on ollut _ihan pakko_ ulostaa. Mieluumminhan sitä pidättää koko yhdessäoloajan. Vatsa killottaa loppuviikosta, kun siellä on viiden vuorokauden paskat survoutuneet niin tiukkaan pakettiin, että voisi perustaa sementtifirman.

Ei auta se fakta, että vaginapieru ei haise ja että ilmaahan se vaan on. Koska se jumalauta kuulostaa ihan märältä fartilta, joka tussahtaa ulos löysästä peräreiästä.

Ja mikäli vaginapierun jälkeen miehen kasvoilla on edes sekunnin verran järkyttynyt peura ajovaloissa –look, on naisen pakko sanoa ne sanat.

Että en pierassu.

Sen jälkeen jatketaan aktia eri asennossa. Molemmat tekevät julmetun kovaa ajatustyötä, jotta pierun ääni menisi mielestä pois. Että pystyisi taas rentoutumaan ja nauttimaan. Mutta eihän se mene. Siellä se törisee ja paukkuu.

Ikuisesti.


(Nostin tän vanhan klassikon neljän vuoden takaa tähän etusivulle teidän riemuksi ja ratoksi.)

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Ulkonäön kommentoinnista vähän asiaa

Tiedättekö, kun monet nuoret ihmiset näkevät itsensä vääränlaisina kaikin puolin? Väärän kokoisina ja näköisinä. Ja aika monet vanhemmatkin ihmiset. Tätä vääryyttä yritetään peittää eri keinoin. Toivotaan, ettei kukaan näe oikeaa ihmistä kaikkien niiden piilojen takaa.

Sitten mietitään koko kansan voimin, mistä tämä vääristymä johtuu. Usein puhutaan mediasta ja somesta ja niiden luomista ulkonäköpaineista. Niistä onkin hyvä ja erittäin tärkeä puhua.

Mutta kuinka paljon puhutaan siitä, mitä tapahtuu lähes jokaisen kotona joka ilta useita tunteja putkeen? Niistä yhteisistä hetkistä, kun istahdetaan telkkarin ääreen ja katsotaan porukalla kivoja ohjelmia. Kuinka paljon puhutaan siitä, mitä suusta lipsahtaa noina hetkinä?

"Onpa toi lihonu. Mitä tolla on päällä?! Kato noita laseja, ei sovi yhtään. Miten se puhuu tolleen? Taitaa olla syönyt kakkua koko loman. Hirveet silmäpussit. Toi huulipuna on kauhee. Näyttää aika pullukalta tossa paidassa. Ihme friikki."

Aikuiset juttelevat siinä. Ihan läpällä. Nauravat päälle. Eihän tämä ole vakavaa. Huumoria huumoria. Mitäs menevät televisioon.

Mutta entäs sitten, kun siinä vieressä istuu se viisivuotias napero pehmolelu kainalossaan ja kuuntelee tätä illasta toiseen koko lapsuutensa ja nuoruutensa.

Se on puhetta, jonka lapsi oppii. Siitä tulee nopeasti sisäistä puhetta itseä kohtaan.

"Oonpa mä lihonu. Näytän kauheelta näissä vaatteissa. Nää silmälasit tekee musta ruman. Mä puhun niin tyhmästi. Miks mä söin sitä kakkua, oon läski. Hirveet silmäpussit. Tää meikkikään ei auta mun rumaan naamaan. Kukaan ei voi rakastaa mua, kun oon tällanen ällötys."

Me rakennamme sanoilla tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Me muokkaamme jopa menneisyyttä toisenlaiseksi; semmoiseksi, mikä sopii meille parhaiten, koska sellaisia tarinoita on kivempi kertoa. Pistetään vähän ruutia tuonne ja ruusunlehtiä tuonne.
 
Kun toinen kaatuu, sillä on ihan helvetisti merkitystä, ojentaako käden ja auttaa vai osoittaako sormella ja nauraa.

Sillä on ihan helvetisti merkitystä, mitä sieltä suusta tulee ulos.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Pari sanaa rohkeudesta

Minä käskin itseäni kirjoittaa pari sanaa rohkeudesta.

Kirjoittamisen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kuten tiskannut, laittanut pyykkikoneen päälle ja odottanut, että se on valmis, seissyt parvekkeella, tuijottanut minttuani, koskenut minttuani, nostanut minttuni ilmaan ja laskenut alas. Lisäksi olen imuroinut, nähnyt ystäviäni ja yhden metsäkauriin, kävellyt metsässä ja tullut neljä vuotta vanhemmaksi.

Aika vierii niin nopeasti, kun pitäisi kirjoittaa rohkeudesta. Rohkeus on vaikea sana, koska se merkitsee niin eri asioita meille.

Joidenkin mielestä minä olen rohkea, kun puhun vaikkapa vaginapieruista ja nännikarvoista. Omasta maailmastani käsin jutustelen ihan arkisia ja tavallisia asioita. On helppoa istua koneen ääreen ja naputella koneella sanoja tai haastattelussa kertoa rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen. Minulle ei nouse puna kasvoille eikä sydän hakkaa rinnasta ulos näiden aiheiden takia.

Mutta oikeastaan kaikkea muuta jännitänkin. Kaikkea. Jännitän elämää. Esimerkiksi tänään näin hiekkatiellä ison toukan. Halusin pelastaa sen, ettei kukaan tallaa sitä. Yritin pienellä tikulla saada kaveria kerälle ja sitten nostaa ruohon sekaan, mutta se oli tietysti ihan paniikissa ja sätki henkensä edestä tikkuni takia ja sen takia, että koirani kuono oli aikalailla siinä kiinni. Olin varma, että toukka hyppää kohta ilmaan kasvoilleni, virtsaa niille ja huutaa kirosanoja ivallisesti.

Onneksi niin ei käynyt. Kun olin saanut toukan pelastettua pusikkoon, kokeilin kädellä sydäntäni, joka oli vaihtanut rintakehässä paikkaa toiselle puolelle. Miten jännittävä viisiminuuttinen.

Sama jännitys puskee päälle, kun pitäisi puhua omista tunteista kasvotusten sellaisen ihmisen kanssa, jolle asia on relevantti, koska siinäkään ei voi tietää, hyppääkö toinen kasvoille ja virtsaa ja kiroilee.

Mutta rohkeutta onkin monenlaista.

Kohtaamme lähes joka päivä jotain, mikä vaatii rohkeutta, mutta emme vain huomaa sitä. Näemme usein vain lopputuloksen. Vielä useammin näemme epäonnistumisen - emme sitä, mitä tapahtui juuri ennen. Kun sykkeet nousivat. Kun yhtäkkiä sanoimmekin jotain. Kun jätimmekin sanomatta. Kun siirryimme syrjään. Kun otimme tilaa itsellemme.

Lähdemme sivupoluille hymyssä suin, mutta kun tulemme takaisin päätielle yltä päältä mudassa ja naarmuilla ja kyyneleet poskilla, emme enää muista, miten rohkeaa oli kävellä siellä, missä kukaan ei ollut vielä kävellyt. Meitä vain harmittaa ne naarmut.

Siksi haluaisin nyt muistuttaa jokaista, että sinä olet ihan hirveän rohkea. Usko pois. Olet vain unohtanut sen kaiken tämän kiireen ja suorittamisen ristitulessa. Seuraavan kerran, kun katsot itseäsi peilistä, hymyile ja sano, että hei kuules sä olet ihan sikke rohkea, kiitos siitä, sun kanssa on kiva tallustaa tätä elämää.

Näillä eväillä viikonloppuun. Pus!

perjantai 8. syyskuuta 2017

Peräreikäleipä

Sitä mietin toisen kirjani nimeksi, mutta onneksi otsikon keksiminen on kustantamon homma eikä minun.

Viime viikolla kävin pitkän harkinnan jälkeen ostamassa itselleni sängyn, joka tulee vasta monen viikon kuluttua kotiini. Nykyisen vanhan sänkyni ostin lukioikäisenä Heinolasta. En muista, oliko siellä huonekaluliike vai ostettiinko kaikki jonkun takakontista. Joka tapauksessa maksoin sängystä 1000 markkaa, jotka olin säästänyt paistamalla hampurilaisia Heinolan Mäk Donaltsissa 6,25 euron tuntipalkalla. Joskus tein ylitöitä ilman taukoja ja sain kiitokseksi hampurilaisen. Hyviä aikoja.

Vanha sänkyni on palvellut minua hyvin, tosin viimeiset pari vuotta olen öisin tuntenut pussijousitetut vieterit perseessäni. Se on ollut oikein mukavaa, mutta mikäli haluan hallita sulkijalihaksiani vielä 10 vuoden kuluttuakin, on parempi hyvästellä sänky. Ehkä pidän pari vieteriä kuitenkin.

Minulla taitaa olla joku anaalifiksaatio, mietin usein, kun luen tekstejäni. Ei se mitään, sanon sitten itselleni. Olet hyvä sellaisena kuin olet, jatkan.

Huomenna vedän sukkahousut jalkaan ja mekon päälle ja salakuljetan anaalini Seksologisen seuran 20-vuotisjuhliin.

Nyt lopetan kirjoittamisen.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

tiistai 22. elokuuta 2017

Syksy ei saavu koskaan

Olen odottanut syksyä nyt jo viikon. Olen maannut paikallani viltin alla. Välillä olen seissyt hellan ääressä ja keittänyt vettä, josta voin tehdä teetä, mitä en halua juoda. Juon vain kahvia.

Se ei tule. Minulla on hiki koko ajan. Yhdeksän aikaan illalla näen ulkona vielä eteeni, naapurit eivät ole muuttunut tummiksi hahmoiksi pimeydessä, joihin törmäämistä pitää vältellä kuin jossain videopelissä. Huoh.

Olen yrittänyt katsoa kauhuelokuvia ja murhamysteerisarjoja, mutta pelkotilojeni syntymistä häiritsevät ulkoa kuuluvat lasten leikkimisen äänet sekä jatkuvat grilli-ilottelut ja puheensorina. Kello 19.00 pitäisi jokaisen vaipua oman kotinsa keinovalaistukseen eikä "ottaa viimeisiä irti tästä loppukesästä". Miten voin luoda itselleni traumoja ja painajaisia, jos elämä jatkuu näin?

Parvekeyrittini eivät kuole vaan elävät elämänsä tuuheinta ja hedelmällisintä aikaa. Aina, kun vien biojätteen pois, katselen parvekkeella olevaa minttuani ja basilikaani aggressiivisesti. Joka ikinen päivä joudun keksimään jotain ruokaa niiden kanssa. En jaksa enää. Haluaisin jo syödä viikko sitten ostamani einekset, mutta onneksi ne säilyvät tammikuuhun 2018. Silloin on varmasti jo syksy.

Ulko- ja sisäliikunnan lopetin hyvissä ajoin 1.8.2017, koska arvelin säiden huonontuvan minä hetkenä hyvänsä ja jumppasalien täyttyvän yli-innokkaista ihmisistä.

En tiedä, mitä tehdä. Olen arvioinut sään väärin, ja se hävettää. Minulle tulee tästä kaikesta huono itsetunto.

Kauanko tätä pitää vielä jaksaa?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Mitä teet, kun tunnet olosi yksinäiseksi?

Sain tällaisen kysymyksen ja siitä tein videon. Olkaa hyvä!



tiistai 8. elokuuta 2017

Kaikki palaa alkuun

Kello on nyt 20.53 ja laitoin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kattolampun päälle, jotta näen kirjoittaa. Se tarkoittaa, että syksy tulee ja että osaan käyttää valokatkaisijaa.

Kuuntelen tunnelmaan sopivaa kappaletta Spotifystä. Se on Silta-sarjan tunnari, Choir of Young Believersin Hollow Talk. Erityisesti tykkään koko kappaleesta, mutta osaan laulaa siitä vain yhden kohdan, ja se menee näin: "And everything goes back to the beginning." (Luulin pitkään, että kappaleessa lauletaan tanskaa paitsi että välillä vähän englantia "up in the ass"-tyylisesti jotain sinnepäin, mutta ei, kyllä se on kokonaan englantia.)

Kiinnitin tuohon kohtaan huomiota, sillä mielestäni asiat menevät aina alkuun, takaisin jonnekin, mistä ne ovat lähteneet jolkottelemaan teille tietämättömille. Me ihmiset kohtaamme uusia tilanteita ja tunteita, opimme elämästä joka päivä. Käymme henkisesti ja fyysisesti paikoissa, joista jää muistoksi arpia ja timantteja, joskus tyhjät kädet. Sitten kuitenkin lopulta palaamme sinne, mistä olemme lähteneet. Olemme ehkä vähän muuttuneet, joskus paljonkin, mutta silti tulemme takaisin omana itsenämme.

Käymme ihmissuhteissa. Vierailemme tunteissa. Lähdemme usein mahtipontisesti, reppu täynnä tavaraa, torvet soiden. Tulemme takaisin, joskus vuosienkin päästä, ryytyneenä mutta usein helpottuneina. Tulemme takaisin vihasta ja katkeruudesta, rakkaudesta ja ilosta. Tulemme pois peloista.

On olemassa keskipiste, jossa meidän ei tarvitse nojata mihinkään, jossa ei tarvitse ottaa tukea mistään tai pitää kiinni.

Paikka, jossa voimme hetkeksi laskea irti kaikesta. Se voi tuntua pelottavalta paikalta, koska usein siellä ollaan vähän uupuneina kaiken sen ryytymisen jälkeen. Ja koska siellä ollaan aina yksin.

Mutta ei tarvitse olla huolissaan. Se on oikeasti tosi turvallinen paikka. Se on sinun paikkasi. Se olet sinä. Sinä olet universumi ja avaruus. Sinä olet koti.

Joten mieti tarkkaan, ketä lasket sisään. Ja muista lukita ovi, kun taas jaksat lähteä seikkailulle. Muista, kuka olet. Kun et kadota reissussa itseäsi, kotiintulo ei tunnu niin pahalta.

Ihanaa elokuuta, antaa syksyn tulla.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Aikuistumisen kynnyksellä

Olen edennyt henkisessä kypsymisessäni siihen pisteeseen, että ostin itselleni vyölaukun. Koirani rupesi irvistelemään ihan holtittomasti, kun kiristin laukun vyötärölleni. Hän kai toivoi, että pakkaan sinne tavarani ja muutan vihdoinkin pois.
En aio muuttaa koskaan pois. Varsinkaan nyt, kun vasta eilen tajusin, että parvekkeenoveni on ollut auki viimeiset neljä vuotta. Olen aina kuvitellut, että ovi on lukossa, kun kahva on alhaalla. Mutta ilmeisesti ovessa on kahva toisellakin puolella, ja se on ihan yhtä toimiva kuin sisäpuolella olevakin. Se on se pieni nappula siinä kahvan yläpuolella, jolla oven saa lukkoon. Tiedoksi vaan muillekin peräreiättömille palleroille, joiden Muumitaloa ei lukita yöksi.

Insta Storieni seuraajat tietävätkin jo, että olen ruvennut purskuttelemaan kookosrasvaa suussani aamuisin 15 minuuttia, koska se valkaisee hampaita ja pitää suun terveenä muutenkin. Näin luin internetistä. Uskon kaiken, mitä luen. En yleensä pysty tämänlaisiin ylimääräisiin pitkäkestoisiin suorituksiin, mutta koska haluan nyt onnistua, sanoin itselleni vihaisesti, että kännykkää saa näprätä vasta, kun lasti on suussa. Näin aamut menevät kivasti.

Nyt Instagarmissa kaikki kyselevät minulta asioita purskutteluun liittyen. Ei välttämättä kannata. Minä en tiedä yhtään, mitä olen tekemässä. Itse kirjoitin ensin "google" tuonne yläriville ja sitten hiiren vasemmalla napilla painoin ja laitoin "kookosrasvan purskuttelu" siihen yhteen kohtaan ja luin kaiken ja uskoin. Suosittelen tätä taktiikkaa kaikille, joilla on kysymyksiä ja huolia.


Mukavaa viikkoa!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Uusi vuosirengas

Kuluva vuosi on ollut elämässäni monin tavoin poikkeuksellinen. Kirjan julkaiseminen oli minulle tosi iso juttu, jota en oikein vieläkään käsitä. Vielä vähemmän käsitän, että kirjoitan nyt toista kirjaa. Suurin muutos kuitenkin on ollut se, että jokin iso raskas taakka, jota olen kantanut mukanani teini-iästä saakka, on pudonnut selästäni.

Viime kesänä koin elämäni ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu, kun mieltä painaa sydänsuru tai ahdistus, ja tuo murhe jää kotiin, kun tekee jotain muuta eli näkee ystäviä, käy uimassa tai kiipeilemässä. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt siihen, vaikka kuinka olen työstänyt milloin mitäkin kriisiä ja milloin kenenkin kanssa. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt jättämään taakkaa kotiin. Se oli palanut minuun kiinni.

Elämä on raskasta elää sillä tavalla. Kun kivatkin jutut tuntuvat vaikeilta jaksaa.

Mutta nyt voin sanoa, että vuosien työ on vihdoinkin alkanut tuottaa tulosta. Tunnelukot paukkuvat ja vanhat ajatuspolut kasvavat heinää, sillä olen löytänyt uusia teitä.

Ihan kuin teininä olisin lähtenyt väärään metsään ja pysynyt siellä kadoksissa liian kauan.

En halua enää sellaista sekamelskaa elämääni täyttämään. En halua kuunnella sitä vihapuhetta itseäni kohtaan, jota mieleni suolsi.

Haluan opetella rakastamaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja ajatuksiani. Toivon joku päivä löytäväni sellaisen kumppanin, joka kunnioittaa niitä yhtä paljon ellei enemmänkin. Haluan aloittaa seksielämäni uudestaan uuden ihmisen kanssa uudella tavalla itseäni kuunnellen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta.
 
Voimia ja rakkautta kaikille myrskyihin ja sateenkaariin. Tiedän, miltä tuntuu, kun ulospääsyä tai helpotusta pahaan oloon ei tunnu tulevan mistään eikä mitenkään. Mutta koita jaksaa, olet mieletön ja vahva tyyppi. Sinua tarvitaan tähän kaoottiseen maailmaan tuomaan lämpöä.

Elämä on kieltämättä välillä aika perseestä, mutta onko se sittenkään niin huono asia. Perseet ovat kuitenkin aika kivoja.

Pus.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Aurinkoisen kesäpäivän terveiset

Istun tässä koneen äärellä melkein joka ikinen päivä. Joskus tulee tekstiä jonnekin paikkaan, joskus ei minnekään. Enimmäkseen aina on halu kirjoittaa, mutta välillä en tiedä, mistä ajatuksestani ottaisin kiinni, mitä niistä lähtisin työstämään ja mihin reikään.

Ottaisinko siitä ajatuksesta kiinni, että varasin talvelle määmatkan? Vietin eilen kolme tuntia katsellen Thaimaan Khao Lakin hotellitarjontaa ja valitsin lopulta sellaisen, jossa on "runsas aamiainen". Painun sinne, mistä hedelmät tulevat ja syön niitä niin paljon, että kieltä kirvelee saatana.

Toisaalta olen miettinyt tänä aamuna sitä, että olin eilen ystäväni luona Dada-koirani kanssa piereskelemässä niin suurieleisesti ja voimakkaasti, että kaverillani puhkesi atooppinen ihottuma ja hänen parveketomaattinsa kuolivat. Mutta ainahan minä niin teen.

Välillä olen pohtinut kirjan kirjoitusprosessin perkeleellisyyttä. Tällä hetkellä odotan, että kustannustoimittajani saapuu kesälomalta takaisin sorvin ääreen, jotta voin lähettää tekstirääpäleeni hänelle ja sanoa "tee tästä erinomainen, kiitos". Hän ei tiedä tätä vielä. Hän on toistaiseksi onnellinen ja rentoutunut reipas ihmisyksilö.

Olen koko kesän yrittänyt rakentaa itselleni jotain kirjailijaidentiteettiä, jotta osaisin elää hyvin ja esimerkillisesti, mutta on kyllä vaikeaa tämä. Minulla ei ole mitään hajua, mitä kirjailijan kuuluu tehdä elämällään. Toistaiseksi olen istunut kotona kyniä terottaen ja esitellyt klitoristani kaikille, jotka ovat erehtyneet soittamaan ovikelloani. ("Huora", huutaa koirani vieressäni nyt, mutta ei välitetä hänestä.)


Jatkakaamme sunnuntaita eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kesäterveiset

Heipä hei kaikki ihanat panomiehettt!

Täällä on ihan mahdoton kiima päällä. jaihsiaohdsa. Olen turvonnut ja halukas nyt ainakin pari päivää. Otan kenet tahansa ja missä tahansa. Ei ehkäisyääää. oasijdo.

-----

Äh. Kävin vessassa ja sillä aikaa Dada-koirani pääsi läppärille vähän kirjoittelemaan. Hän on ollut vähän masentunut, kun kaikki ovet ovat kiinni eikä ulospääsyä ole. Haikailevasti hän katselee ikkunasta poikakoiria, jotka juoksevat tuolla pihalla muna paljaana karvaiset kassit viuhuen. Itkemistä on kuultu.

Minä ymmärrän ja sympatiseeraan häntä. Tinderistä loppuivat miehet ennen kuin ehdin sydäntä painaa yhdellekään.

Joskus pienenä haaveilin, että minusta tulisi hyvä nunna, mutta se varmaan johtui Sound of Music -elokuvasta, jonka lainasin kirjastosta ja katsoin seitsemän vuorokauden aikana 12 kertaa. Ajattelin ehkä, että jos alan nunnaksi ja sitten karkaan laulamaan Heinolan lintutarhalle, saan seitsemän lasta synnyttämättä ja äreän jodlaavan miehen vielä kaupan päälle. Nyt harmittaa, etten kokeillut. Minun ja koirani kohtalo on ulista ikkunanraosta pillu paljaana miesten perään. Kai siitäkin jonkun musikaalin saisi.

Eli täällä kaikki sittenkin aika kadehdittavan hyvin. Kesäpäivät vietän katsoen omia Insta Storejani uudelleen ja uudelleen. Kyllä on elämä hienoa.

Ihania valoisia päiviä teille kaikille.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Rakkauden kesä 2017

On heinäkuu.

Ei ole.

Lähden huomenna Kuopioon ystäväni häihin. En ole koskaan ollut Kuopiossa. Katsoin kartasta, että pitää matkustaa ihan hirveästi ylöspäin, melkein taivaaseen asti, että on perillä. Siellä ihmiset puhuvat oudosti ja näyttävätkin varmasti erilaisilta kuin me saastuneen Itämeren raiskaamat etelän ihmiset.

Jääkaapissani on paljon eväitä junamatkaa varten. Kunhan muistaisin vielä juhlavaatteetkin ottaa mukaan. Näen Sauronin silmälläni, miten saavun kylläisenä hääpaikalle kotikalsareissani ja sanon kaikille, että ihan on sellainen tunne kuin olisin unohtanut jotain.

Olen nyt viikon kävellyt kotona korkokengissäni, jotta jalkani tottuisivat niihin vuoden tauon jälkeen. Minusta tuntuu, että näytän kävellessäni pululta mutta ei se mitään. Erityisen omituista on käydä vessanpöntöllä. Polvet yltävät melkein suuhun asti, selkä menee köyrylle ja pissan lentosuunta kääntyy kaakkoon. Kun pesen hampaita korkokengät jalassa ja kuuntelen herutusmusiikkia, tunnen olevani seksikäs. Voi pyörittää peppua ja vatkata kättä edestakaisin suun edessä samalla, kun valkoista valuu suupielistä.

En malta odottaa häitä! Kahteen päivään en ole saanut mitään aikaiseksi, koska jännitän jo valmiiksi kaikkea. Onkohan eväitä tarpeeksi, mietin öisin enkä nuku. Se johtuu siitä, että söin niistä puolet jo eilen. Päivisin mietin sukkahousujen hajoamispotentiaalia.

Mutta minä selviän kyllä tästäkin koitoksesta, koska olen itsenäinen vahva nainen.

Ihanaa, kun ihmiset juhlistavat rakkauttaan. Sillä on hyvä aloittaa heinäkuu. Pus.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Mistä ammennat kaiken positiivisuuden, kun kaikki on ihan paskaa?

Mistä ammennat kaiken positiivisuuden, kun kaikki on ihan paskaa?

Kiitos kysymyksestä ystäväiseni. Minulla on siihen kolmen kohdan menetelmä.

1. Hyväksyminen, osa 1. Annan itselleni luvan voida huonosti, olla väsynyt tai vihainen tai mitä ikinä. Itken tarvittaessa niin, että jokaisesta naamareiästä valuu eritteitä, ja vähän muistakin rei'istä. Jos taas olen vihainen, käytän energian hyödyksi. Kiukuspäissäni (ja kiimassa) saan vedettyä vaikeimmat kiipeilyreitit, myös suosituimmat tekstini olen kirjoittanut vihaisena, ai että. Viha on niin kiva asia, kun ymmärtää käyttää sitä oikein. Näissä tunnehommeleissa minua auttaa hirveästi se, että olen käynyt terapiassa ja oppinut ymmärtämään tunteitani ja tiedän abauttiarallaa, kauan ne kestävät ja mitkä eri vaiheet niihin kuuluvat. Joskus tunteet ehtivät juurtua kiinni aika tiukasti, ennen kuin tajuan, että hitto, teen jotain sellaista, mikä aiheuttaa minulle enemmän pahaa oloa kuin hyvää. Silloin pitää myös antaa itselle enemmän aikaa niiden juurien repimiseen ja pilkkomiseen. En pääse tunteita pakoon yhtenäkään päivänä enkä sekuntina, mikä on hyvä, sillä sitten kun pääsen, olen kuollut. Uskon, että kuolleena on aika vaikeaa olla positiivinen, ellei pääse vittuilemaan kummituspäissään ihmisille.

2. Hyväksyminen, osa 2. Kera mutruhuulin ja otsarypyin hyväksyn sen, että asia on niin kuin se on. On juttuja, joihin voin vaikuttaa, ja sitten otan yhden askeleen kohti tuota päämäärää. On juttuja, joihin en voi vaikuttaa, mikä on itse asiassa myöskin aika helpottavaa. En voi kontrolloida koko maailmaa. Tämä auttaa ainakin meikeläistä oikein kivasti oppimaan kärsivällisyyttä ja keskittymään niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Usein ainoa asia, josta olen varma, olen minä itse, ja kun ottaa huomioon, miten pihalla olen itsestäni suurimman osan ajasta, voin löysin rantein laskea irti kaikesta. Elämä on sekamelska.

3. Huumori. Kun vaiheet yksi ja kaksi on suoritettu, voidaan siirtyä miettimään, minkä vitsin tästä voisi murjaista. Minä luon jatkuvasi mielessäni tarinaa omista sekoiluistani. Esimerkiksi erään kerran olin vihainen miehelle ja näytin hänelle keskisormea. En vieläkään ole antanut sitä anteeksi itselleni. Siksi joka aamu auringonnousun aikaan huudan parvekkeeltani "Olen syntinen huora!" ja annan sormelleni kymmenen raipaniskua, ja aina lauantaiöisin keskisormennäyttämisaikaan klo 02.03 uhraan rituaalisesti banaanikärpäsen. Elämä on niin ihanaa. <3

Positiivisuus ei mielestäni ole mitenkään helppo ja yksinkertainen asia vaan vaatii aina työstämistä, rutistamista ja puskemista. Erityisesti se on hankalaa, koska valittaminen on niin kivaa. Siksi on vaikeaa välillä nähdä hyviä puolia asioissa, jotka ovat mielestäni kertakaikkisen persiillään (eivät välttämättä oikeasti, meillä on täällä Suomessa asiat aika helvetin hyvin). Mutta kun noudatan tuota edellä mainittua kolmiyhteyttä, pystyn hyväksymään elämän kertakaikkisen persiyden. Silloin olo helpottuu ja kevenee, ja sitten voikin aloittaa kaiken taas alusta.

Pus.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Viikkokatsaus

Hei.

Ei ole tullut kirjoittamisesta mitään tällä viikolla. Tipu-suru iski päälle, ja olen itkenyt sopivasti joka päivä sunnuntaista alkaen. Olen itkenyt ikävää ja kaikkea muutakin siinä samalla, kuten muun muassa sitä, miten huomaavainen olinkaan itselleni Lidlissä maanantaina, kun ostin pakastimeen kaksi pitsaa, mikäli ruoanlaitto ei innosta. En ole syönyt niitä vielä, mutta joka kerta, kun avaan pakastimen, tulee pieni itku. Eikä edes kuukautisten laskettu aika ole vielä moneen viikkoon.

Eilen istuin tunnin koirapuistossa uudessa kolmen euron kirpparilöytötakissani, ja oli muutakin päällä. Oli minulla koirakin mukana siellä, mutta hän istui koko sen ajan vieressäni ja ihmetteli, että miksi istut siinä senkin huora (Dada on kova kiroilemaan). Lähdimme takaisin kotiin istumaan, kun en enää jaksanut kuunnella sitä huorittelua.

Hitaalla olen. Nukun yöunet ja päiväunet sekä pienet iltaunet ja aamu-unet. Painajaisia näen kivasti. Välillä seikkailen lumimyrskyisessä Thaimassa, ja sitten toisinaan olen hikisen raivoavan miehen kanssa treffeillä. Nämä unelmat johtunevat siitä, että haikailen uudelle Aasian määmatkalle talvella, ja Tinderissä sipaisen kuvia vasemmalle eri biisien tahtiin ja testailen, kuinka monta ruksia ehdin minuutissa naputtaa. (Olen unohtanut laskea, mutta kovaa on menty.) Yritän saada ajatukset muualle, ja näemmä olen onnistunut loistavasti, kun pitää joka yö prosessoida näitä yrityksiä kahdeksan tuntia.

Kakkani on lakannut kellumasta, mistä tulikin mieleeni, että olin tänään Stadikalla uimassa ensimmäistä kertaa vuoteen. Oli kyllä niin ihanaa. 1,3 kilometriä humahti hetkessä ja enemmänkin olisi mennyt, mutta olin ottanut niin paljon eväitä mukaan, että piti mennä äkkiä niiden luokse.

Olin naisten suihkutiloissa ainoa, jolla oli jalkakarvat häpykarvat napakarvat. En muistanut tehdä niille kotona mitään, koska on ollut kiire itkeä pakastepitsoja. Mutta ei se mitään. Uskon nimittäin vahvasti, että jos karvalta kysyttäisiin, ei se mitään viemärihommia haluaisi. Karva tykkää, kun se voi kylmässä tuulessa vähän kosteana nousta pystyyn.

Näillä eväillä tähän viikkoon. Pus.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Börniksen eri vaiheet

Nostan tämän tekstin ylemmäs, koska siitä on nyt abauttiarallaa kaksi vuotta, kun väsähdin tyystin. 
 

Moi!

Ette ikinä arvaa. No ehkä arvaatte. Ette arvaa. Ai mitä?

No sitä, että börnis alkaa ihan tosissaan olla takanapäin. Vaikka eihän se koskaan lähde pois minusta. Siellä se on muistona ja aina läsnä, sillä en voi irrottaa tunnollisuutta pois persoonastani enkä haluakaan, mutta ehkäpä opin elämään sen kanssa - en enää luhistu vaan voimistun.

Ajattelin kirjoittaa, miten börnikseni eteni. Ehkä se auttaa jotakin, joka pyörii samojen asioiden äärellä. Vaikka tietysti jokaisen oma historia vaikuttaa siihen, kuinka kauan kaiken maailman börnikset ja hörnikset kestävät. Minä olen käynyt nuorempana läpi jotain pahempaa kuin tämä, joten olen päässyt börniksen käsittelyssä suht helpolla. Nykyään nimittäin ymmärrän tunteita paremmin. Osaan ottaa tunteen käteen ja katsella sitä. Ymmärrän, ettei paha tunne tarkoita mitään eikä se ole vaarallinen. Ymmärrän, että se menee ohi. Tiedän, miten tunne toimii kehossani. En pelkää sitä.

Mainittakoon vielä, että en syönyt lääkkeitä, sillä halusin selvittää, mikä päässäni on vialla. (Vastaus on, että olen liian tunnollinen, en ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen, koska ajattelen, että asiat voisi aina tehdä paremmin, ja otan liian monesti vastuun muiden hyvinvoinnista ensin - ja vasta sitten omastani, jos edes muistan. Namaste. Yolo. Näillä mennään. En tarkoita lääkkeettömyydellä kuitenkaan sitä, että se sopisi kaikille, mutta minulle se oli parempi vaihtoehto.)

Ensimmäinen kuukausi

1. Lyyhistyminen. Romahdus. Väsymys. Tässä vaiheessa ei pääse sängystä ylös. Kehossa tuntuu siltä kuin olisi 42 astetta kuumetta, vaikka ei ole yhtään.

2. Kauhu. Paniikkikohtaukset ja ahdistus. Tuntuu, että on hullu. Tuntuu, että kuolee tähän paikkaan.

3. Ymmärrys, mistä on kyse. Päivät ovat suossa tarpomista. Kaikki tekeminen ahdistaa ja tuntuu liian raskaalta. Viisi minuuttia kävelyä ulkona tuntuu maratoonilta. Pulssi on korkea, hengitys pinnallista, pyörryttää.

4. Ulkoruokinta. Ei tule kuuloonkaan, että jaksaisi laittaa ruokaa itselle. Vatsa on kipeä, koska se on täynnä ilmaa vääränlaisesta hengityksestä.

5. Asiat täytyy tehdä väkisin, koska mitään ei haluaisi eikä jaksaisi tehdä, mutta yksinoleminen pelottaa, koska muuten ajatukset valtaavat pään.

6. Jaksoin tehdä yhden asian päivässä, esim. käydä kaupassa, nähdä kaveria, kiipeillä, tiskata, pestä pyykkiä, soittaa puhelun. Mutta iltaisin en jaksanut enää pestä hampaita, koska olin niin väsynyt.

Toinen kuukausi

7. Opettelin pysäyttämään ajatuksiani. Pakotin itsensä ajattelemaan vaikka koiranpaskan keräämistä mieluummin kuin sitä, mitä pääni oikeasti suoltaa. Laskin pihapuun lehtiä. Lauloin jotakin voimauttavaa biisiä taukoamatta ääneen, jotta en ajattelisi mitään.

8. Jaksoin tehdä kaksi asiaa päivässä. Vaikkapa nähdä kaveria työpäivän jälkeen. Mutta vain kerran viikossa.

9. Yksi hyvä iltapäivä ilman ahdistusta, mutta muuten ahdisti kivasti koko ajan. Heti aamusta ahdisti ja iltaan asti ahdisti.

10. Ei itkettänyt vieläkään. Mitään ei purkautunut. Masturboin väkisin, mutta tuntui kuin hinkkaisin kyynärtaivetta. Tai ei, sekin olisi tuntunut paremmalta.

Kolmas kuukausi

11. Alkoi vituttaa ihan kaikki asiat maailmassa. Mutta se teki onnelliseksi. Se oli ensimmäinen oikea arkinen tunne, jonka koin pitkään aikaan.

12. Oma ääni tuntui tulevan kaiuttimista ja kaikki, mitä itse sanoin, vitutti rankasti.

13. Jaksoin vihdoin taas juosta ja uida. Uidessa tosin pelkäsin vetäväni vahingossa keuhkoihin vettä, sillä edelleen tuntui, etten hallitse kehoani. Mutta koska Stadikalla oli aina niin paljon jengiä, ajattelin, että joku huomaa minut pohjasta nopeasti enkä kuole.

14. Yritin liikkua vähintään 4 päivänä viikossa max. 30 minuuttia niin, että sykkeet olivat koholla. En aina tosin jaksanut.

15. Yhtenä iltana panetti. Masturboin ja itkin onnesta.

Neljäs kuukausi (nyt)

16. Naurattaa. Kaikki asiat naurattaa. Kaikki nekin, jotka ovat menneet päin persettä.

17. Oman elämän näkee kirkkaammin. Ihmissuhteet näkee kirkkaammin. Minulla oli semmoinen pieni etäsuhteen tapainen juttu käynnissä, mutta börniksen jälkeen ymmärsin, ettei se toimi. Minä en ollut oma itseni hänen seurassaan. Börniksen aikana olin liian väsynyt ymmärtämään sitä.

18. Panettaa. Voi jeee! On ihanaa, että on pöksyt märkänä pitkästä aikaa eikä malta odottaa, että pääsee kotiin masturboimaan.

19. Normaali elämä tuntuu aivan saatanan upealta. Voi iloita kaikesta arkisesta. Jaksaa laittaa ruokaa, nauttia leikatun ruohon tuoksusta, kuunnella itkumusiikkia ja kyynelehtiä ja olla onnellinen, että vihdoinkin hanat ovat auenneet.

20. Jaksan taas kirjoittaa ja tehdä niitä asioita, joita rakastan. Opettelen ottamaan varovaisesti. En hötkyile. Kuuntelen itseäni koko ajan tarkasti korvat höröllä.

Parasta börniksen aikana on ollut se, etten ole kokenut syyllisyyttä siitä, etten jaksanut vastata viesteihin tai unohdin soittaa takaisin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että aina ei tarvitse olla olemassa muita varten. Aina ei tarvitse pelastaa muita.

En olisi uskonut vielä kuukausi sitten, että sanon näin, mutta börnis on yksi parhaista asioista, joita minulle on tapahtunut. Tiedän, ettei se ole vielä ohi ja tiedän, että tulevaisuudessa minun pitää olla todella varovainen. Mutta nyt ainakin tiedän.

Kannattaa ajatella henkinen murskaantuminen vaikkapa niin kuin jalasta olisi katkennut luu. Anna aikaa vuosi tai pari. Etene hitaasti. Vahvistu rauhassa. Opi elämään sen kanssa. Älä luovuta.

Toivottavasti tämä auttaa sinua, joka olet jossain siellä pimeässä vielä. Kaikki järjestyy. Minä lupaan.

Loppukevennyksenä vielä börnisnaama ja börnismaha (#finnishgirl #selfie #sexy #sixpack):



Ps. Kaksi vuotta on kulunut näiden kuvien ottamisesta eteenpäin. Vaikka tuossa tekstissä mainitsenkin olon helpottuneen neljässä kuukaudessa, kesti silti vielä ainakin vuoden saada stressireaktiot laantumaan. Stressi on nimittäin ollut 100 kertaa voimakkaampaa börniksen jälkeen. Kroppa ehtii reagoida ennen kuin ehdin rauhoittua.

Olen kuitenkin onnistunut pitämään kroppani suhteellisen rentoutuneessa tilassa jo pitkän tovin. Nykyään voin hirveän paljon paremmin, mutta minusta on tullut vähän varovaisempi. Se ei ole ollenkaan huono asia. Ehkä sillä tavalla se on vähän huono asia, että kaipaisin todella paljon toisen ihmisen lämpöä, kaipaisin rakkautta, mutta olen aika arka sitä hakemaan ja etsimään. Yksinäisyys on kurja tunne, vaikka tiedänkin sen menevän ohi.

Mutta en silti ajattele, etteikö se päivä koittaisi, että pääsen nuuhkimaan jonkun ihanan kainalokarvoja. Pitää vain olla kärsivällinen ja rohkea, kun aika on. :)

tiistai 30. toukokuuta 2017

Hyvästit ystävälle

Moikka!

Kaikki, jotka seuraavat minua Instassa, Facessa tai Kalliossa, tietävätkin jo, että jouduin viikko sitten jättämään hyvästit rakkaalle ystävälleni Tipu-dobermannille.

Tipulla oli jo pitkään ollut nisäkasvaimia, ja ne levisivät imusolmukkeisiin, jotka estivät nesteen kiertämisen kehossa. Pelkäsin hyvästejä pitkään ja itkin niitä etukäteen pitkin vuotta. Pelkäsin sitä, että pystynkö luopumaan, kun aika on, vai pitkitänkö lopetusta sen takia, että haluan hengata koirani kanssa vielä viikon tai pari lisää, vaikka sillä ei ole enää hyvä olla.

Tipulla ei näyttänyt olevan kipuja eikä se muutenkaan tajunnut, että lähtö lähenee. Se oli ihana hönökkä loppuun asti. Tipun aika olisi koittanut joka tapauksessa muutaman viikon sisään, joten päätös oli lopulta helppo. En halunnut, että se ehtii kärsiä yhtään, joten lopetus tapahtui muutaman päivän sisään siitä, kun neste alkoi kertyä Tipun takajalkaan.

Viimeisinä päivinä syötiin nakkeja ja jätskiä, pureskeltiin palloja ja nuuhkittiin pissaa ulkona rakkaudella ja hartaudella. Ystäväni kävivät kylässä jättämässä hyvästit Tipulle. Yhdessä itkettiin, ja Tipu tuijotti täpäkkänä, että lopettakaa se vollotus ja antakaa lisää nakkeja ja lihapullia.

Nyt meillä on ollut Dadan kanssa totuttelemista elämään kahdestaan. Kovin hiljaista on ollut. Dada ei oikein nukkunut kunnolla pariin yöhän, kun unikaveri oli poissa, enkä minäkään. Mutta me selvitään tästä ja ollaan onnellisia, että saatiin olla Tipun kanssa yli 10 vuotta. Ihan mahtavaa!


Henkilön Henriikka Rönkkönen (@henriikkaronkkonen) jakama julkaisu



Luopuminen rakkaasta on aina ihan tosi vaikeaa ja kamalaa, siitä ei pääse mihinkään. Mutta juuri siksi pitää opetella nauttimaan yhteisistä hetkistä, kun niitä vielä on jäljellä. On tärkeää pysähtyä miettimään, mitä hyvää voi tehdä toisen puolesta tänään. Miten voi piristää toista? Miten voisi antaa toiselle sellaisen pienen hetken, jossa hänellä on hyvä olla. Se ei ole itseltä pois. Itseltä pois on vasta sitten, kun toista ei enää ole, eikä toisen hyväksi voi tehdä enää mitään.

Siksi nyt on aika.

Rakkautta. <3

tiistai 16. toukokuuta 2017

Päivämeikkitutorial

Moikka!

Minä olen ehkä yksi maailman laiskimmista meikkaajista, vaikka naama punottaa ja on täynnä finnejä, paiseita, mustapäitä ja räkää. Hoidan tämän ongelman usein niin, etten katso peiliin.

Mutta joskus käytän meikkiä vähäsen. Tässä on yksi tosi helppo ja näppärä vinkki, miten saa kauniin päivämeikin, joka peittää finnit.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kolme isoa asiaa on tapahtunut

Moi! Täältä tulee nyt viikkokatsaus Herniikan elämään viikon ajalta.

Kirjoitin lukujärjestykseeni, että päivitä blogia maanantaisin. Kirjoitin tämän jo kolme vuotta sitten, mutta jotenkin aina tulee tiistai ja jokainen tietää, että tiistaisin kaikki on jo liian myöhäistä, koska viikonloppukin on tulossa ja pyykit pesemättä ja sadetta luvassa.

Nyt kuitenkin sattui vahingossa maanantai ja tässä ollaan.

Kolme jännittävää asiaa on tapahtunut.

1. 

Aloitin työstämään #kakkosta eli jatko-osaa Mielikuvituspoikaystävälle (jota on myyty jo 25 000 kappeletta WHAAAAAAT). Kakkosen työstäminen on aina vähän jännittävää. Pitäisi nimittäin olla tosi rentoutunut ja luottaa siihen, että ihan sama, onko ykkönen vai kakkonen, kunhan työstäminen onnistuu, mutta ei se aina niin helppoa ole.

Olen istunut Kallion kirjastossa läppärini ja kahvitermarini kanssa ja jännittänyt sitä hetkeä, kun pitää mennä siihen yhteen ainoaan toimivaan vessaan, koska ei voi koskaan tietää, kuka sieltä tulee ulos, vai onko ovi jäänyt vahingossa auki ja siellä joku istuu pöntöllä muna kädessä. Minä en järkyty mistään, mutta jännittävää on ollut ja kaikkea nähty.

2. 

Olin Turun Akateemisessa lauantaina tunnin pituisessa seksikeskustelussa ihanien ihmisten kanssa eli Heli Heinon ja Nina Honkasen. Heli on kirjoittanut kirjan Venuksen vuosi, ja se kertoo vaihdevuosi-ikäisen naisen seksuaalisuudesta, ja Ninalta ilmestyi juuri Onnelliseksi-tietokirja, joka käsittelee seksuaalisuutta kohdusta hauta-arkkuun.

Minua ei sitten koskaan lakkaa jännittämästä kaikki asiat. Yritin siinä meidän haastattelun lomassa juoda vettä muovimukista, mutta se ei onnistunut, koska molemmat käteni tärisivät niin paljon, ihan kuin T-Rex olisi ollut tanssimassa ripaskaa selkäni takana. Yritin myös laittaa päätä kohti mukia (ajattelin, että voinko juoda kuin koirat), mutta niskani alkoi nykiä käsieni kanssa samaan tahtiin. Päätin olla juomatta, koska olen itsenäinen rohkea nainen.

Ali Helin otti pari kuvaa meistä. En ole ihan varma, mitä teen ja kenen kanssa, mutta sellaista elämäni useimmiten on.



Sain myös uusia ihania faneja, joista toinen on niinkin nuori kuin 76-vuotias! Ehkä maailman siisteintä. Terkkuja misukoille, ja kaikille muillekin, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan. <3


3.

Sitten lopuksi tietysti kaikkein tärkein, merkityksellisin ja suurin uutinen erityisesti Sinkkublogini kannalta. Tai sinkkuuteni.

Melkein nyt viikon ajan kakkani on kellunut.

Yritän aina paperilla peittää sen, mutta vessan vetämisen jälkeen aina joku pieni iivana siinä polskuttaa pinnalla. Tänään googletin, miksi kakka kelluu. Internetin mukaan ruoansulatukseni ei oikein toimi, vaikka olen todella terveellisesti syönyt. Tämä ehkä johtuu siitä, että on ollut niin jännittävä viikko ja yksi ilta itkin joogatessa tunnin vahingossa ja spontaanisti. En pysty välillä kontrolloimaan eritteitäni. Minä en kuitenkaan usko, että kelluva kakkani johtuu huonosta ruoansulatuksesta vaan siitä, että se haluaa takaisin sisälle lämpimään niin kuin meistä jokainen aina silloin tällöin.

Se haluaa takaisin kakkoseen.

Ja näin ympyrä sulkeutuu ja blogikirjoitus loppuu kolmosen kakkoseen.

Rakkautta teidän viikkoon! Toivon kaikkea hyvää teille.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Panojen määrä

Moi!

Sain lukijalta toiveen, että tekisin postauksen "panojen määrästä", ja tässähän se tulee. Olkaa hyvä. Ja ihan super ihanaa vappua kaikille! Rakastakaa läheisiänne ja kaukaisianne myöskin, kaikkia rakastakaa. <3



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Muutokset järisyttävät elämää

Tosin minua järisyttää kaikki. Olen monesti sellaisessa iloisessa tärinässä ilman mitään järkevää syytä. Silloin ajattelen, että minua jännittää elämä.

Kerran pohdiskelimme ystäväni kanssa listaa asioista, joita jännitän, kun olin taas kerran istunut koko aamun jännäpaskalla. Olimme hetken hiljaa, repesimme nauramaan ja totesimme, että minun tapauksessani kannattaa kirjoittaa ylös ne asiat, joita _en jännitä_. Siitä listasta tulee lyhyempi.

Sellaisia asioita ovat muun muassa päiväpeiton ottaminen pois sängyltä iltaisin (päivällä vähän jännittäisi, olisi niin outoa), verhojen kiinni laittaminen iltaisin, hedelmien punnitseminen kaupassa Suomessa, bussissa istuminen, kun reitti on tuttu sekä tiskaaminen (kotona).

Ehkä juuri jännityksestä johtuen prosessoin asioita hitaasti. Minulle kuukausi on yhtä lyhyt aika kuin toiselle viikko. Viikko on minulle sama kuin toiselle yksi päivä.

Minusta myös vuosi on lyhyt aika. Vuosi on minulle neljä kuukautta: talvi kevät kesä syksy.

Luulen, että tästä hitaudestani johtuen olenkin särkenyt sydämeni pari kertaa aika napakasti. Kun tapaan jonkun kivan ja kiinnyn häneen, olen vuoden päästä ihan samassa tutustumisen jännähuumassa kuin ensimmäisen kuukauden aikana, vaikka mitään erikoista suhdetta ei olisi edes olemassa. Vuoden päästä se toinen, nopeampi ihminen on jo uudessa suhteessa, ja minä olen, että mitäs tässä oikein tapahtui näin äkkiä ja yllättäen.

Sitten prosessoin tällaista uutta jännittävää käännettä seuraavan vuoden.

Vähän häpeän tätä piirrettä itsessäni, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Ehkä pikkuisen olen tupannut syyttämään itseäni siitä, etten ole tajunnut mitään. Mutta olen aika anteeksiantavaista ihmissorttia, joten en liian kauan viitsi syytellä edes itseäni.

Olen hitauteni takia välillä aika peloissani, koska tiedän, että isot asiat ja erityisesti pienet asiat vievät minulta niin kauan aikaa pohdiskella ja toipua elämän jännityksestä.

Viime viikolla kuulin, että saan kahdeksi kuukaudeksi apurahaa uuden kirjan kirjoittamista varten. Vielä puoli sitten olin varma, etten kirjoita enää koskaan mihinkään yhtäkään sanaa. En ole koskaan elämässäni ajatellut, että kirjoittaisin kaksi kirjaa. Ehkä yhden, jos hyvä tsäkä käy. Mutta kahteen asti en ole osannut laskea. Enkä osaa oikein vieläkään.

Lisäksi kuulin, että Mielikuvituspoikaystävän pokkariversiota on myyty jo lähes 11 000. Se on ihan hirveän paljon.

Voitte siis kuvitella, miten paljon minua nyt jännittää. Aina, kun jotain suurta tapahtuu elämässäni, näen unia lapsuudenkodistani. Joka kerta palaan Heinolaan silloin. Niin nytkin. Viime yönä kirmasin raikkaissa Sinilähteen metsissä Dada-koirani kanssa. Se ei tullut kutsusta luokseni koska söi onnellisena kanadanhanhen poikasia.

Näillä mennään. Kohti uusia seikkailuita!

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kriteerit kumppanille

Sain lukijakysymyksen:

"Minä olen tämmöinen pitkän linjan Sinkku, ja jostain kumman syystä sitä huomaa tarttuvansa merkityksellisiin pikkuseikkoihin, minkä takia voi (niin kuin muka ois ylitarjontaa) olla kiinnostumatta Miehestä. Mitkä sulla on semmosia ehdottomasti Ei juttuja? Tarralenkkarit, vyölaukku, punaiset silmäripset, takatukka, iso ego..."

Kiitos kysymyksestäsi!

Minä olen erittäin huono näissä listoissa, mitä en halua mieheltä. Enemmänkin pyrin kaikessa aina vastavirtaan. Mitä suurempi vyölaukku, sen parempi. Mitä kirkkaimmat Crocsit, sen kuumempi. Mitä epämääräisempi touhottaja, sen asiallisempi.

Vaatetus ei kiinnosta minua hirveästi. Tämä johtuu siitä, että itse pukeudun miten sattuu. Pyörin kirpputoreilla ja kiihotun kaikkein räikeimmistä vaatteista, joita kukaan muu ei halua. Sukkanikin ovat eri paria. Pidän vaatteita, koska ne lämmittävät ja peittävät sellaiset kehon osat, joita porukka tuijottaisi muuten liian intensiivisesti.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Luulen kuitenkin, että ulkonäköön vaikuttavat kriteerit ovat suurelta osin alitajuisia. Haluan myös pitää ne sellaisena, sillä mitä jos kuvailen unelmieni miestä piirtäjälle, ja paperille muodostuu kuva isästäni. Namaste. Jos sanoitan itselleni ääneen jotain ulkoisia kriteereitä, alan itsekin uskoa niihin ja rupean kategorisoimaan ihmisiä. Siksi olen mieluummin hiljaa.

Eli oikeastaan se, mihin nykyään kiinnitän huomiota, on sisäinen maailma.

Olen muuttunut sinkkuvuosien varrella toimijasta enemmänkin sellaiseksi tarkkailijaksi. Syy, miksi olen maailman huonoin deittailija on se, että minusta treffailu-small-talk tuntuu siltä kuin olisi treffeillä itse suunnitteleman ja tilaaman pahvi-Petterin kanssa. Siinä näkee vain pinnan. (Toki jostain se tutustuminen pitää aloittaa.)

Jos saisin valita, haluaisin nähdä tyypin työssään sellaisena päivänä, kun kaikki on mennyt päin persettä. Ai ai. Niin herkullista. Seurata ihmistä tutulla maaperällä vihaisena. Siinä jäisi pahvi-Petteri kakkoseksi, nurkassa raapisi yksin paperista persettään.

Nimittäin vaikka siellä vyölaukussa olisi timantteja ja satamiljoona rahaa, lopulta ihmissuhteissa merkitsee vain se, miten handlataan negatiivisia tunteita. Miten niitä osaa käsitellä itse, ja toisen kanssa. Se määrittää suhteen laadun ja keston.

Halipusi-puolessa ei ole minulle mitään haastetta. Rakastan seksiä ja toisen hellimistä ja huomioimista.

Minua siis kiinnostaa miehessä hänen kaikkein paskimmat päivänsä. <3

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Runo masturboinnista

(Ensin olin silleen, että googlaan "masturbation poems", ja sitten olin, että ei vitsit kirjoitankin itse.

Onneksi elän tässä ajassa ja paikassa eikä tarvitse käydä nukkumaan kädet peiton päällä tai hävetä ja kokea pahaa oloa omasta seksipuuhastelusta. Koska onhan se ihan älyttömän ihmeellistä, että oma keho voi tuottaa jotain niin mieletöntä kuin orgasmi WADAP!

Rakastaa omaa kehoanne, pitäkää hyvänä.)


RUNO MASTURBOINNISTA

Ulkona kuuluu
leikkivien lasten
ääniä

Sisällä kotona
on hiljaista

Vain pelti paukahtaa
kuumassa
uunissa ranskalaisten perunoiden
alla

20 minuuttia aikaa

20 minuuttia aikaa
sulkea pois
se
mitä pitäisi
olla

miten pitäisi
olla

minkälainen pitäisi
olla

20 minuuttia aikaa
olla hellä ja huomaavainen

Rakastaa tällaisena

20 minuuttia aikaa

Olla sitä
mitä kukaan muu ei ole koskaan ollut
eikä tule koskaan olemaan

Olla sitä
mitä vain
minä olen

Ja 30 minuutin päästä
huomaan unohtuneeni sinne
itseni äärelle

Perunat ovat menneet koviksi

Mutta minua hymyilyttää
2,49
on hyvä hinta
pienestä rakkaudesta

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tässä vähän kuulumisia

Moi!

Ajattelin näin torstain kunniaksi kertoa vähän kuulumisia, joita ei ole. No vähän on.

Olen osallistunut yrittäjäkurssille ja miettinyt, että olisiko minusta yrittämään asioita. Täytin semmoista lomaketta, jossa kysyttiin, että tukeeko puolisoni yrittämistäni. Herranjestas, kun eihän minulla ole puolisoa! Äkkiä kirjoitin "to do"-listalleni heti ensimmäiseksi, että "hanki tukeva puoliso".

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset ovat huolissaan yrittäjyydestä, onhan tämä alku aika hankala jo. Toisaalta olen sinkkuna tottunut nimenomaan yrittämään ihan helvetisti, joten kokemusta löytyy kyllä. Tosin viimeiset vuodet olen yrittänyt kotona istumista, että tuleeko joku hakemaan vai ei. Aika hiljaista on ollut, mutta olen pessyt paljon pyykkiä ja Netflixistä olen katsonut hyviä sarjoja, kuten Narcos.

Paljon olen miettinyt myös kainalokarvojen kasvattamista, sillä ihailen naisia, jotka ovat tehneet niin. Itse en ole vielä uskaltanut. Pelkäänkin siis korkeiden paikkojen ja lentämisen lisäksi omia karvojani. En tiedä itsekään, mitä ajatella tästä. Jatkan siis pelkäämistä.

Minulta leikattiin tänään selästä kahdesta luomesta palaset irti. Viime kerralla, kun vatsapuolelta leikattiin luomi irti, itkin niin paljon, että lääkärin sapeli ja kirves vain pomppelehtivat mahallani ihan holtittomasti eikä mistään meinannut tulla mitään. Tänään en itkenyt, koska lääkäri ja hoitaja olivat niin empaattisia ja kertoivat koko ajan, mitä tekevät. Terveisiä siis Kallion terveysasemalle, lihani pilkkominen oli kyllä mukavaa kerrankin!

Näin vähän kuulumisia siis oli tässä.

Häpykarvojani leikkasin lyhyemmiksi edesmenneen koirani trimmaussaksilla. Sekin oli kyllä mukavaa.

Heippa!

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Läheisyydenkaipuujuttuloita

Moi!

Lukijani kysyi, miten kestän niitä juttuloita, joista otsikossa puhun vähäsen. No päätin repäistä ja tehdä videon pitkästä aikaa siitä samasta aiheesta, josta tässä nyt on ollut puhetta jo ihan yhtenään.

Olkaa hyvä:

tiistai 7. maaliskuuta 2017

WOW

Moi!

Hei! Moi. Viikonloppuna tapahtuu Tampere-talossa. WOW - Women of the World Finland -tapahtuma kokeilee siipiään ensi kertaa Suomessa. Siellä on vaikka ja ketä upeita naisia puhumassa kaikista tärkeistä asioista, ja voitteko uskoa myös minä olen siellä kopeloimassa mikrofonia sunnuntaina klo 12-13 olevassa keskustelussa.

Jännittää jo nyt niin paljon, etten ole nukkunut. Aion puhua sinkkuudesta jotakin. Olen enemmänkin sellainen improvisaation mestari kuin suunnitelmien. Kaikki kirjoittamani puhehahmotelmat ovat vaihtuneet sillä sekunnilla, kun olen avannut suuni. En siis itsekään ole vielä ihan varma, mitä tapahtuu.

Muistakaa myös pistää seurantaan minun Face ja Insta, koska siellä on äksöniä.

Pus!



tiistai 28. helmikuuta 2017

Mitä tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?

Räjähtää.

No ei vaan.

Kuten vakiolukijani tietävät, olen ollut sinkkuna kahdeksan (8) vuotta. Tämä aika ei sinänsä merkitse minulle mitään. En kauhistu sitä enkä pelkää tai häpeä. Sanon sen ääneen ainoastaan siitä syystä, että tiedän sen helpottavan muita kanssasinkkuja. Voi tuntea, ettei ole yksin yksin.

Vuodet eivät ajallisesti ole minulle kovin tärkeitä. Minua ei kiinnosta aikajärjestelmä. Minua kiinnostaa oppia itsestäni uusia asioita. Minua kiinnostaa oman tunneskaalani vaihtelu. Nämä ovat lopulta ainoita asioita, joilla on minulle merkitystä. Sillä ei ole väliä, olenko 33 vai 53.

Ensimmäiset sinkkuvuodet olivat kaikkein tunteikkaimpia. Muistan, miten kauhuissani olin, kun 25-vuotiaana olin ollut itsekseni puoli vuotta. Olin ihan murskana, että miten nyt näin kauan. Eikö kukaan huoli. Tuntui olevan hirveä kiire suhteeseen ihan sama kenen kanssa. Ripustauduin kaikkiin. Ei hyvä.

Sitten seuraavat vuodet halusinkin bilettää ja etsiä baarista seksiseuraa.

Ensimmäisinä vuosina myös muut kyselivät koko ajan, että no onko ollut sutinaa. Missä sun mies on? Eikö ole löytynyt sopivaa? Mites toi mies? Ota toi. Entäs toi? Millon sä oot viimeks pannu? Mikä vika tossa muka nyt on? Jos haluu lapsia, niin nyt pitäisi kyllä jo. Ota toi.

Voitte kuvitella, että ahdistus ja paniikki lisääntyivät entisestään. En tiennyt, miten päin olla. Tuntui, että kaikin päin olin väärin. Joten ryyppäsin enemmän ja panin lisää. Silloin pystyin ainakin sanomaan, että on ollut vähän jotain juttua. Koin olevani hyvä sinkku.

Olin niin nuori ja sekaisin, etten ymmärtänyt mistään mitään vaan tein niin kuin kuvittelin, että minun kuuluu sinkkuna tehdä.

Enää en.

Nyt olen ollut itsekseni jo niin kauan, ettei kukaan enää kysy miehistä, mistä olen onnellinen. Baareissa en enää viihdy.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hyvässä, tasapainoisessa ja rakastavassa suhteessa itseni kanssa. Pidän hirveästi arjesta kanssani. Minusta arki on kaikkein tärkein asia maailmassa. Tai se, että siitä osaa nauttia. Parasta ovat hitaat aamuköllöttelyt sängyssäni, sitten aamukahvit, klo 19 telkkarista tuleva Family Guy, herkät tai rajut seksisessiot itseni kanssa, keväiset juoksulenkit, sateisina päivinä ikkunan tuijottelu niin kuin elokuvissa, itsekseen puhuminen, kirjoittaminen, omille pieruille naureskelu, musiikin huudattaminen ja tanssiminen yksin kotona, ja mitä näitä nyt on. Ihan tavallista arkea.

Mitä siis tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?

En tiedä, mutta en valita.

Luulin eräänä iltana suihkussa yhtä häpykarvaani pimpistä roikkuvaksi hiukseksi. Ei ollut hius. Tämä on hyvä näin.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Huomenna on ystävänpäivä

Kalenterissani lukee, että huomenna on ystävänpäivä.

Minä aloin tuntua pakottavaa suorittamisen tarvetta, koska kirjoitan sinkkublogia. Että nyt pitäisi olla jotain sanottavaa tästä. Somen uutisvirtani täyttyy meemeistä, joissa rakastavaiset kokevat vihdoin sen hetken, josta runoissa puhutaan, ja me muut sitten tukehdutaan itselle ostamaamme sydänvaahtokarkkiin yksin yksiössämme.

RIP Henriikka Rönkkönen 1984-2017
Nukkui rauhattomasti pois
Kurkusta löytyi jotain valkoista

Minulla ei ole mitään sanottavaa mistään.

No vähän on.

Voin kertoa teille ennustajaeukon tavoin, että tulen heräämään huomenna ensimmäisen kerran noin klo 06.38, kun toinen koirani alkaa tuijottaa minua. Tätä jatkuu koko aamun, kunnes nousen ylös. Kyllä koiraani sitten nukuttaa. Mukava kääriytyä rullalle omaan petiin, kun on saatu emäntä keittiöön. Viime yönä heräsin jo neljältä. En tuijotukseen vaan hirveään paskan hajuun. Jompi kumpi koiristani toimi käänteisenä ilmanraikastimena, hengitti suun kautta sisään raikasta huoneilmaa ja laski sen peräreiästään ulos semmoisena tiivisteenä, että se laajenee vieläkin täällä. Nenäkarvani muuttuivat ruskeiksi. Meinasin kuolla.

Mutta en kuollut.

On hyvä muistaa, että paskakin kuuluu elämään. Ystävänpäivän tehtävä onkin muistaa niitä tyyppejä, joiden kanssa sitä voi lapioida yhdessä.

Huomenna voi siis osoittaa välittämistä jokaiselle rakkaalle tyypille omassa elämässä. Kaikkina muinakin päivinä voi osoittaa, mutta jos on jostain syystä unohtunut niinä muina päivinä, niin nyt on hyvä hetki viimeistään sitten. Muistakaa pitää huolta toisistanne huomenna ja aina.

Ketään ei saa jättää yksin lappamaan paskaa.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Kahdeksan vuotta sinkkuna WADAP!

14 vuotta sitten valmistuin lukiosta, kirjoitin kaikki muut aineet jotakuinkin perseelleen paitsi äidinkielen, erosin ensimmäisestä poikaystävästäni ja ajattelin, etten koskaan enää tapaa ketään ja olen koko loppuelämäni yksin.

9 vuotta sitten kärsin pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta, opiskelin opettajaksi, suunnittelin kirjoittavani gradun lastenkirjallisuudesta ja kävin elämäni ensimmäistä kertaa hierojalla, jossa riisuuduin alasti, vaikkei olisi tarvinnut ja häpesin sitä koko hierontatuokion ajan.

6 vuotta sitten luinkin pornoa graduani varten, runkkasin paljon, elin elämäni villeintä sinkkuaikaa, rellestin, paneskelin menemään minkä kerkesin, sain klamydian ja aloin etsiä vaihtoehtoja, miten pääsisin vuodeksi ulkomaille.

5 vuotta sitten valmistuin maisteriksi, irtisanouduin työpaikastani, jossa olin työskennellyt 7 vuotta, lopetin kohuseksibloggaamisen, valmistauduin henkisesti lähtemään vuodeksi ulkomaille ja olin tästä kaikesta vähintäänkin yhtä sekaisin kuin noroviruksen riivaama peräreikä.

4 vuotta sitten olin juuri hyvästellyt rakkaat amerikkalaiset ystäväni ja lentänyt New Yorkiin mukanani 30 kiloa tavaraa ja 281 päivää elämää Yhdysvalloissa. Join lentokenttähotellissa aamukahvia kertakäyttömukista, söin vohvelia kertakäyttölautaselta kertakäyttöhaarukalla ja –veitsellä. Laukkuuni olin laittanut pienen shampoopullon hotellihuoneen vessasta vain sen takia, että se oli ilmainen. Vuoteen sisältyi vähintäänkin 10 vuoden edestä henkistä kasvamista, muutama kilo fyysistä kasvamista, itkua, ikävää, tuskaa, surua, hymyä, nautiskelua, rentoutumista, onnea ja suurta iloa siitä, että saan ihmiset maailman toisellakin puolella nauramaan (tai vaihtoehtoisesti kiusaantumaan) olemalla oma hölmö itseni.

Vuosi sitten yksi suurimmista unelmistani toteutui, kun sain kustannussopimuksen.

Tänään en vieläkään tajua, että kirjaani myydään R-kioskeilla ja ruokakaupoissa, ja että Mielikuvituspoikaystävä löytyy monen sellaisenkin ihmisen kainalosta, jotka eivät ole koskaan elämässään ostaneet kirjaa.

Sen tajuan kuitenkin, etten enää pelkää yksinäisyyttä enkä sinkkuna (tai alastomana) olemista. Kahdeksan vuotta pärähti täyteen (sinkkuutta) ja voi Pyhä Vaginapieru, minkälainen seikkailu tämä matka on ollut.

Mutta ilman seikkailuita ei synny hyviä tarinoita. Siksi haluankin sanoa kaikille teille kanssasinkuille erään ikivanhan viisauden:

Jos pelkäät, älä tee sitä – mutta jos päätät tehdä sen, älä pelkää.

(tämä sananlasku on kenties aikoinaan tarkoitettu sotilaille, joiden tehtävä on ollut survoa kivikirves kaverin pään läpi, mutta ei mietitä sitä nyt)

Rakkautta <3

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vaadin kirjeiden kirjoittamisen takaisin!

En pidä viestittelystä. Tai siis pidän. En pidä.

Silloin ennen vanhaan, kun kaikki oli vielä yhdeksänkymmentälukulaisemmin, sain ensimmäisen puhelimeni, äitini vanhan Nokian halkokännykän. Kun sain tekstiviestin (yleensä äidiltäni, koska kavereillani ei vielä ollut käsipuhelinta), pienelle keltaiselle näytölle tuli ilmoitus "SANOMA TULLUT".

Se oli hyvää aikaa. Ei nähnyt, onko kaveri lukenut sanoman vai ei. Tai onko se mennyt perille ylipäätään. Puhelimen muistiin mahtui 20 sanomaa ja piti valita huolella, mitkä niistä halusi säilyttää, ja mitkä kirjoittaa ylös vihkoon. Kyllä. Minulla oli vihko, johon teini-iässä kirjoitin poikien kanssa käydyt keskustelut.

Älypuhelimessa olevat messengerit ja viestisovellukset muuttivat kaiken. Yhden lähetetyn sanoman merkitys livahti kuin pieru parvekkeelta. Kirjoitettu teksti muuttui yhä enemmän puheen kaltaiseksi. Mutta kuitenkin sellaiseksi, etteivät edes emojit ole pystyneet saamaan siihen tarpeeksi ilmeitä ja eleitä, ettei väärinkäsityksiä syntyisi.

Kukaan ei varoittanut, että muutoksen mukana tulee läjä tahmeaa paskaa.

Koska viestejä voi lähettää niin paljon, yhtä paljon niihin voi olla vastaamatta. Enkä nyt tarkoita sellaista, että jos viiden vuoden takainen random-pano kyselee yhtäkkiä mahkuja perseeseen, olisi epäkohteliasta olla vastaamatta.

Vaan tarkoitan sellaista, että sutinaa on. Viesti on nähty. Paikalla on oltu. Useita kertoja. Vastausta ei kuulu moneen päivään, jos koskaan. On ihan käsittämätöntä, miten kivasti alkanut päivä voi olla pilalla yhden saatanan pienen "moi mitä teet tänään"-viestin takia. Saatana perkele vittu.

Ei ennen vanhaan mitään tällaista ollut. Odotettiin vuosi, että vastaako se siihen kirjeeseen. Ja jos ei vuoden aikana kuulunut mitään, odotettiin koko loppuelämä. Se oli hyvää aikaa se.

Vaadinkin kirjeet takaisin. Vaadin jotain eforttia siihen yhteydenpitoon eikä mitään emojeita saatana. Omalla verellä kirjoitetaan itsetehdylle paperille sulkakynällä ajatuksia, mietteitä ja otteita virsistä. Lopuksi itketään siihen oikeaan alakulmaan kolme kyyneltä.

Jotain rotia tähän hommaan.

Saatana.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Tämä otsikko on kaikkein vaikein keksiä

Moi ja erittäinkin kivaa tammikuuta!

Tässä kuussa minä täytän neljän tissin verran eli 33. Ja koska meillä ei lasketa, niin olen ollut sinkkuna kahdeksan vuotta. Sen pystyy laskemaan sillä tavalla, että laittaa nuo tissit vastakkain päällekkäin niin tulee kahdeksan. Kirjoitin kuitenkin pitkästä matikasta C:n eli uskokaa vain.

Olen hyvä myös kielissä, kuten varmasti uskotte. Luin lukiossa ranskaa kuusi vuotta ja kirjoitin siitä I:n eli hylätyn. Jemapel vaan sullekin. Kerran meillä oli kuunteluharjoitus, ja minä sain oikein 7/10. Luokan paras tulos. En itsekään meinannut uskoa. Tuulettelin ja hymyilin tyytyväisenä. Itsetuntoni kasvoi. Vulevu kuse avec mua se suar. Kun palautin kysymysvihkon opettajalle, hän huomasi, että minulla oli väärän vuoden kysymykset. Eli ne eivät liittyneet ollenkaan kuunteluun. Minä en ollut huomannut mitään. Vulevu kuse.

Mitä muuta kuuluu, kysyn itseltäni nyt.

No olen käynyt Tinderissä painamassa ruksia. Se on varma tapa päästä treffeille, laskin sen aivan itse ranskaksi.

Oikeastikin käyn treffeillä vain noin kerran vuodessa ja valmistaudun siihen 364 päivää painamalla ruksia, ja sitten yhtäkkiä painan sydäntä ja käyn nopeasti kahvilla jonkun kanssa ja tulen äkkiä pois enkä mene enää koskaan minnekään ainakaan vuoteen.

Tästä syystä olen Suomen johtava sinkku, enkä aio menettää asemaani ja titteliäni ihan kovin helposti.

Pusut!