Google-haut

Google-haut

perjantai 15. syyskuuta 2017

Pari sanaa rohkeudesta

Minä käskin itseäni kirjoittaa pari sanaa rohkeudesta.

Kirjoittamisen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kuten tiskannut, laittanut pyykkikoneen päälle ja odottanut, että se on valmis, seissyt parvekkeella, tuijottanut minttuani, koskenut minttuani, nostanut minttuni ilmaan ja laskenut alas. Lisäksi olen imuroinut, nähnyt ystäviäni ja yhden metsäkauriin, kävellyt metsässä ja tullut neljä vuotta vanhemmaksi.

Aika vierii niin nopeasti, kun pitäisi kirjoittaa rohkeudesta. Rohkeus on vaikea sana, koska se merkitsee niin eri asioita meille.

Joidenkin mielestä minä olen rohkea, kun puhun vaikkapa vaginapieruista ja nännikarvoista. Omasta maailmastani käsin jutustelen ihan arkisia ja tavallisia asioita. On helppoa istua koneen ääreen ja naputella koneella sanoja tai haastattelussa kertoa rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen. Minulle ei nouse puna kasvoille eikä sydän hakkaa rinnasta ulos näiden aiheiden takia.

Mutta oikeastaan kaikkea muuta jännitänkin. Kaikkea. Jännitän elämää. Esimerkiksi tänään näin hiekkatiellä ison toukan. Halusin pelastaa sen, ettei kukaan tallaa sitä. Yritin pienellä tikulla saada kaveria kerälle ja sitten nostaa ruohon sekaan, mutta se oli tietysti ihan paniikissa ja sätki henkensä edestä tikkuni takia ja sen takia, että koirani kuono oli aikalailla siinä kiinni. Olin varma, että toukka hyppää kohta ilmaan kasvoilleni, virtsaa niille ja huutaa kirosanoja ivallisesti.

Onneksi niin ei käynyt. Kun olin saanut toukan pelastettua pusikkoon, kokeilin kädellä sydäntäni, joka oli vaihtanut rintakehässä paikkaa toiselle puolelle. Miten jännittävä viisiminuuttinen.

Sama jännitys puskee päälle, kun pitäisi puhua omista tunteista kasvotusten sellaisen ihmisen kanssa, jolle asia on relevantti, koska siinäkään ei voi tietää, hyppääkö toinen kasvoille ja virtsaa ja kiroilee.

Mutta rohkeutta onkin monenlaista.

Kohtaamme lähes joka päivä jotain, mikä vaatii rohkeutta, mutta emme vain huomaa sitä. Näemme usein vain lopputuloksen. Vielä useammin näemme epäonnistumisen - emme sitä, mitä tapahtui juuri ennen. Kun sykkeet nousivat. Kun yhtäkkiä sanoimmekin jotain. Kun jätimmekin sanomatta. Kun siirryimme syrjään. Kun otimme tilaa itsellemme.

Lähdemme sivupoluille hymyssä suin, mutta kun tulemme takaisin päätielle yltä päältä mudassa ja naarmuilla ja kyyneleet poskilla, emme enää muista, miten rohkeaa oli kävellä siellä, missä kukaan ei ollut vielä kävellyt. Meitä vain harmittaa ne naarmut.

Siksi haluaisin nyt muistuttaa jokaista, että sinä olet ihan hirveän rohkea. Usko pois. Olet vain unohtanut sen kaiken tämän kiireen ja suorittamisen ristitulessa. Seuraavan kerran, kun katsot itseäsi peilistä, hymyile ja sano, että hei kuules sä olet ihan sikke rohkea, kiitos siitä, sun kanssa on kiva tallustaa tätä elämää.

Näillä eväillä viikonloppuun. Pus!

3 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Erityisesti toukkien tonkiminen on tärkeää.

    VastaaPoista
  2. Rohkeutta tarviisin minäkin.Tai siis minullahan on jo sitä jos sinua on uskominen.Jostain se ilmestyy.Sitä odotellessa panikoiduin kun tässä sinun kirjoituksen alla mainostettiin kypsiä naisia.Mietin että tarvitaanko niitä minulle vai pitäisikö minun liittyä palveluun ja mainostaa itseäni samalla tavalla.Poistuin äkkiä ja tulin uudestaan sivulle ja tällä kertaa kohtasin raksamiehet.Huh.Jatkan rohkeasti eteenpäin.Kiitos rinnalla kulkemisesta!

    VastaaPoista
  3. Ihana juttu. Ihana kirjoittaja. Kiitos.

    VastaaPoista