Kun toiselle kumartaa, niin sitten takana joku katsoo peräreikää

Tämäniltainen peräreikätarina alkaa lapsuudesta.

Minulla on soinut päässä koko päivän Ystävän laulu. Siinä lauletaan, että mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän.

Kun olin vielä pieni pellavapäinen tyttönen, kuuntelin hirveästi kaikkea iskelmää. 9-vuotias Henriikka lauloi tätäkin kappaletta ihan tunteella hiusharjaan. Mistään lyriikoista en tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta ei sillä ollut väliä vaan tunteella vetämisellä oli.

Nauhoitin kaksi C-kasetillista molemmin puolin täyteen omaa lauluani. Siellä raikaa täydellisesti nuotin vierestä muun muassa Pikajuna Meksikon, Isoisän olkihattu ja Lentävä kalakukko.

Yolo.

Mutta siis tuo kappale. Minulle se tuo mieleen ehkä suurimman pelkoni, joka liittyy parisuhteeseen. Se on se tunne, kun tajuaa, ettei haluakaan olla sen ihmisen kanssa, jonka kanssa on.

Minusta se on ihan hirveää. Koska kyllähän minä oman sydämeni voin särkeä, mutta että toisen. Se on minulle kaikkein pahinta. Siis se, että lakkaan rakastamasta joskus. Tai rakastun toiseen. Ja sitten rikon sen ihmisen, joka luottaa minuun ja jonka maailma rakentuu minun varaani.

No kissat ovat pahempia kuin mikään muu asia maailmassa, koska ne haluaa repiä aina silmät päästä ja raadella nahan irti. Mutta heti sen jälkeen on se, että rikkoo toisen. Koskakun eihän missään ole mitään järkeä sillä tavalla, että toiselle tulee ikävä olo.

Vaikka sitten sanotaan kuitenkin, että kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää.

Mutta olisiko mahdollista luoda sellainen maailma, että se, kenelle pyllistää, tykkää katsella peräreikää ja on onnellinen, että siinä se nyt on?

Minä ainakin aion seistä suorassa siihen asti ennen kuin olen varma, ettei kenenkään nenä vahingossa uppoaa karvan sekaan kakan keskelle, vaan että se sitten kanssa tykkää siitä ja kovasti.

Hyvää yötä!