Semmoista se on kaikki aina, mutta se on hyväkin, että on

Tässä se taas nähtiin, miten suunnitelmat voi mennä ihan mykkyrälleen, vaikka kuinka on miettinyt kaiken valmiiksi ja ollut tipattomalla kaksi kuukautta ja juossut peniksiä pitkin Helsinkiä ja vetänyt navan täyteen pastaa ja höttöleipää ja laittanut soittolistalle kaikki hyvät juoksubiisit esimerkiksi semmoisilta bändeiltä kuin Seminaarimäen Mieslaulajat, HalooHelsinki ja Kikka.

Näin lähelle pääsin Tallinnan maratonin starttia ja maalia.

Viime viikolla oli kaikenlaista mahatautia ja valvottuja öitä niin ei tämmöinen pieni rimpula semmoisista toivu ihan hetkessä ja sitten kurkkukin alkoi tuntua sellaiselta, että nyt ei ole kaikki ihan täydellisesti.

Harmitti tovin, mutta semmoista se elämä vaan on. Omaa kulkuneuvoa on ihan hyvä kuunnella, vaikka sen mielipiteet ei aina sopisikaan suunnitelmiin, koska se on ainoa kulkuneuvo eikä ole uutta kaupassa.

Juoksemiset ei tietenkään lopu mihinkään, mutta sellainen olo tuli, kun katselin maratoonareita, että olisipa täydellistä jonkun ihanan kanssa se yhdessä juosta. Tai ainakin alku. Sen verran on nimittäin jännittävä se lähtö ja valmistautuminenkin olisi kivempaa jonkun kanssa.

Minähän kyynelehdin siellä maalin vieressä ihan valtoimenaan, kun porukka joko posotti täysillä tai linkutti ja raahautui maaliviivan yli. Kyllä oli semmoinen itsensä ylittämisen meininki siinä hommassa. Aivan mieletöntä.

Ja varsinkin, kun tiedän, miltä se tuntuu. Se itsensä ylittäminen juoksuhommissa. Tässä ensimmäinen maratonini puolentoista vuoden takaa. Juoksin sen hyvän amerikkalaisen ystäväni kanssa ja oli kyllä jotenkin paljon helpompaa, ettei tarvinnut yksinään käydä koko prosessia läpi.

Ai että!