Google-haut

Google-haut

lauantai 15. marraskuuta 2014

Piristystä päivään!

Moi!

Tämä viikko oli ihan kamala. Ensin minulla oli maha kipeä ja sitten koirallani oli ripuli ja yhdessä juostiin ulos kahden tunnin välein piereskelemään kakkaa. Tai no minä vaan katselin.

Sitten alkoivat ne kamalat Aulis Apeakärsä -päivät eli menkat. Kaikki oli niin tahmaista ja yksinäistä. Kuuntelin monta kertaa putkeen Paula Vesalan versiota kappaleesta Sua vasten aina painautuisin ja itkeskelin menemään.

Mutta ei se mitään. Pieniä huolia ihmisellä tämmöiset pikkuripulit ja menkat.

Sitä paitsi itkeminen on mukavaa puuhaa, ja sitten kun kuuntelee jotain sopivaa musiikkia siihen kyytipojaksi, niin kyllä on kosketuksissa elämän kanssa enemmän kuin koskaan.

Sen jälkeen tuntuu jotenkin niin raukealta.

Sitten voi leikkiä Subwaytä kotona ja jutella sämpylälle. Mieli nousee kohisten.



Tänä aamuna taas halailin tyynyä, koska se oli mielikuvituspoikaystävä. Melkein siinä jo kyynelkin vierähti, kun alkoi taas Vesalan Paulan laulu soida korvissa.

Mutta sitten keksin, mikä minua aina piristää.

Silloin kun on tuntuu surkealta, niin mietin, että huomenna kuolen sillä tavalla jotenkin vahingossa, ja ettei satu. Ja jo mieli piristyy! Koskakun jos kävisi niin surkeasti, että tämä olisi viimeinen päivä täällä, niin kyllä siinä voi halailla tyynyä ja leikkiä Subia ja ties mitä. Nimittäin silloin oikeasti keskityn hetkeen, jossa elän, kun mietin, että kohta katoan pois. Mietin, että nyt on hyvä tässä. Että nyt olen onnellinen. Että suutele kuules tyyny minua oikein intohimoisesti.

Joskus olen pelännyt kuoleman ajattelua, koska minulla oli niin paha olla ja tuntui, että haluan pois tästä kehosta, jolla on paha olla. Se ajatus pelotti. Mutta sitten selvisinkin siitä ja ymmärsin, että se oli vaan mieleni luoma paha ajatus, koska mieli laittaa silloin kaiken peliin, kun se haluaa, että pitää taistella täysillä. Perkele sentään, että taistelinkin!

Mutta sen takia en enää pelkääkään, ja nyt olen jotenkin niin onnellinen, vaikka välillä itkettääkin ja vituttaakin kaikki asiat maan päällä.

Tämä kuolema-ajatus voi kuulostaa kauhealta, mutta se on oikeasti tärkeä ajatus, ja jokaisen pitäisi miettiä kuolemaa päivittäin sillä tavalla positiivisesti.

Kerrankin katsoin dokumenttia nuoresta tytöstä, joka menehtyi syöpään. Se itketti hirveästi, mutta samalla se rohkaisi. Tyttö nimittäin sanoi siinä, että hänen tehtävänsä tässä dokumentissa on muistuttaa ihmisiä nauttimaan siitä, mitä heillä on. Että ihmiset oppisivat näkemään elämän hienouden nyt, kun he ovat terveitä eikä vasta siinä vaiheessa, kun kuolemaan johtava paha asia ottaa kehosta vallan.

Ajattelin, että minä haluan muistaa sen nyt ja aina. Siksi mietin kuolemaa aina, kun masentaa, koska se piristää!

Ja hei arvatkaa mitä! No? Tulkaa ihan rohkeasti seuraamaan minua Instagramiin (@enbrica) ja Facebookkiin, koska siellä olen paljonkin aina välillä ja välillä en ollenkaan.

Eikä siinä kaikki.

Jos jollakulla on myydä halvalla videokamera, niin laittakaa viestiä blogin yhteydenottojutskan kautta. Sen pitäisi olla semmoinen helppo kamera, jota minäkin osaan käyttää. Riittää, että siinä on On/off-nappi ja että sen saa jotenkin kiinni tähän minun läppäriini, ja että se videokuva menee luontevasti ilman kikkailuja iMoviehen.

Kuolemisiin! Puspus! :)

9 kommenttia:

  1. Luin tämän ja en ole aivan varma piristikö tämä näkemyksiäni sinkkuelämästä. Tosin en ole kyllä kokeillut leikkiä subia, mutta puhun koirilleni sitäkin enemmän. Olen pohtinut kuolemaa, mutta aika vähän. Ehkä kokeilen pohtia vielä vähän lisää, jos vaikka löytäisin siihen positiivisen vireen!

    VastaaPoista
  2. Henriikka kulta. Käypä taas parilla deiteillä, kivaa elämää on oikeasti tarjolla. Oisitko muuten valmis luopumaan koirista kun heidän elämänsä loppuu ja vaihtamaan ihmishoivattaviin?

    VastaaPoista
  3. Mielestäni tämä kirjoitus on piristävä, hauska ja huokuu hyvää meininkiä. Vaikka puheinaiheina ripuli ja kuolema. Jatka samaan malliin!

    VastaaPoista
  4. Moi Hennariikka. Mulla on ollut tänään kovin kamala päivä ja oon miettinyt vaan partsilta hyppäämistä. Mun kysymys kuuluu, miten antaa itselleen anteeksi yli vuosi sitten tapahtunut ympärikänninen hairahdus, joka johti eroon? Tuntuu etten pääse koskaan sinuiksi asian kanssa ja pääse jatkamaan elämää. Mun omanarvontunto on ollut tapahtuneen jälkeen nolla. Tulin lukemaan sun sinkkublogia jos se piristäisi ja kyllä se hetkeksi hieman piristikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi!

      No ensinnäkin, ei kannata hypätä, koska se sattuu kauheesti.

      Sit toisekseen. Yksi vaikeimmista jutuista elämässä on antaa itselleen anteeksi, joten älä siitäkään syytä itteäs, että mietit asiaa vielä. Elämään kuuluu se, että välillä kaatuu ja tippuu rotkoihin ja syvänteisiin. Me kaikki tiputaan sinne joskus. Se, mikä erottaa ihmiset toisistaan on, että toiset jää sinne riutumaan, ja toiset nousee ja jatkaa matkaa. Se on susta kiinni. Anna itelles anteeksi. Joskus sä huomaat, että perkele, kylläpäs opin siitäkin sähläyksestä taas ihan kauheasti. Lopulta kaikki aina järjestyy hyvemmin päin. :)

      Poista
  5. jummijammi henriikka, sä kuulostat fiksulta tytöltä. Mitä sä olit 30? ei oo paha erokaa jos haluut yrittää katkoo tota sun sinkkuut moneongelmaisen suomalaisen "pojan" kaa ni ei mid, voidaa keksii jotai.

    VastaaPoista
  6. Ei se sämpylälle juttelu ole ollenkaan paheksi, minä höpötän yksinäni muuten vaan :D Miehellä on aina ihmeteltävää, kun en edes puhu hänelle vaan yksikseni.

    VastaaPoista
  7. Todella kaunis kirjoitus. Koskettava ja aito ja kaikkea. Jokainen sana tuntuu jotenkin kliseiseltä nyt tässä, mutta tosta sun kirjoituksesta vois kirjoittaa laulun sanat. -N

    VastaaPoista