Juokseminen - jokainen lajia harrastanut tietää sen.
Ai minkä?
Kuinka helvetin vaikeaa on juosta TARPEEKSI HILJAA.
Siis sillä tavalla, ettei kahden kilometrin jälkeen polvet hakkaa yhteen ja sydän yritä ulos ensin vasemmasta ja sitten oikeasta nännistä.
Sillä tavalla, ettei kahden kilometrin jälkeen tunnu samalta kuin olisi vetänyt pullon Lasolia.
Olen harrastanut epämääräistä silloin tällöin sinne tänne juoksemista kolme vuotta. Kymmenenkin kilometriä on tuntunut liian usein liian painavalta.
Koska olen tyhmä.
Kun astun ulos lenkkikenkien narut tuoreella solmulla ja laitan musiikit korviin, fiilis on jotakuinkin sellainen, että ihan hitaastihan mä tässä juoksen, ei oo ees hiki vaikka oonkin vasta minuutin juossut, kivasti tuuli tuivertaa kehossa ja viilentää ja oho ohitin pyöräilijän ja nyt bussin.
Joka ikinen kerta.
Noin kymmenen minuutin jälkeen alan miettiä fetasalaattia. Sitten pihviä. Ehkä vähän voita meetvurstilla ja juustolla.
Puhua ei enää pysty ja on pakko luovuttaa ja kävellä. Alepaan.
Joka kerta tunnen henkisesti juosseeni hiljaa. Niin hiljaa, ettei hiljempaa voi juosta, vaikka sykemittari näyttää 175.
Tästä syystä, tasan vuosi sitten sanoin hyvin vakavasti ja tosissani, etten ikinä pystyisi juoksemaan maratonia.
Noh, sitten kävi niin että.
Näin facebookissa yhden kaverini juosseen maratonin ja toisen ilmoittautuneen ensimmäiseensä.
Iski aivan infernaalinen juoksukateus.
Päätin, että on se nyt saatana ja kyllä minäkin.
Pelkkä ajatuskin maratonista ja minusta yhdessä päällekkäin alkoi jännittää niin paljon, etten nukkunut kahteen viikkoon. Ajattelin, että se on liian iso minulle.
Mutta eikös se ole niin, että if your dreams don’t scare you they are not big enough.
Minun sijaintiini (IN, Bloomington) nähden lähimpään järjestettävään maratoniin oli aikaa alle kolme kuukautta, joten printtasin kuuden kuukauden juoksutreeniohjelman ja ruksin pois ensimmäiset neljä kuukautta.
Aloitin treenaamisen siis 2,5 kuukautta ennen 26,2 mailin urakkaa. Treeniaikana juoksin puolimaratonin kaksi kertaa. Kaksi viikkoa ennen jännää juoksin 25 kilometriä. Se tuntui minusta jumalattoman hirveältä enkä olisi voinut juosta perään toista samanlaista sitten millään. Ajattelin, etten ikinä koskaan mitenkään pysty juoksemaan 42 kilometriä.
Mutta näemmä treenaamisen luonteeseen kuuluu tuo varkain hiipivä ajatus siitä, että mikään ei onnistu ja vituiksi tulee menemään.
Päätin sitten, että menköön vaan, sillä eihän sitä elämässä saavuta koskaan ikinä yhtään mitään, jos ei yritä ja uskalla.
Ja kuinkas kävikään!
Meikeläinen, runkkari from Finland, juoksi elämänsä ensimmäisen maratonin ja vieläpä ihan helposti. Kerran pysähdyin puskakuselle ja kerran kaverini halusi pysähtyä venyttelemään, joten odottelin.
Ainoa mottoni, jossa roikuin koko matkan ajan, oli isäni antama:
Matka ei tapaa vaan vauhti.