Moikku pitkästä aikaa eli taas!
Joku kyseli blogin Face-sivulla, että miten jakselen ja voisinko tehdä videon pitkästä aikaa.
Kiitos kysymästä, jakselen ihan hyvin. Elämä on edelleen ollut aika outoa, mutta on myös paljon hyvää tässä outoudessa niin kuin esimerkiksi vapaus, jota en kertakaikkiaan osaa vielä käyttää hyödyksi mitenkään. Voisin oikeastikin tehdä ihan mitä vaan ja missä vaan. Olen tästä uudesta mahdollisuudesta niin järkyttynyt, että istun kotona. Mutta uskon, että jo vuoden päästä uskallan poistua kotoa pitemmäksi aikaa kuin mitä koira kestää olla pissaamatta. Hiljaa hyvä tulee, sanoi Henriikka kun pieraisi hississä.
Voisin kyllä tehdä videon, mutta en ihan vielä. Käsikirjoituksen viimeinen vaihe lojuu pöydälläni ja lataan siihen kaikki paukut ja energiat. Tykkään nimittäin puskea täysillä yhteen suuntaan, ja sitten vasta jonnekin ihan muualle. Järjestelmällisyys ennen kaikkea. Palikat pitää laittaa peräkkäin tai päällekäin eikä mitenkään hujanhajan. Olisin hyvä armeijassa, ja joskus nuorena ihan olinkin menossa sinne, ja poliisikouluunkin ja palokuntaan. 90-luvun pöytätietokone raksutti aariaa, kun etsin pääsykoetilaisuuksia.
Armeijaan en hakenut, koska ajatus siitä, että on kuukautiset ja pitää olla viikko metsässä, epämiellytti minua liikaa. Ja onneksi poliisi- ja palokuntapääsykokeissa olisi pitänyt vetää niin monta leukaa, etten olisi pystynyt siihen.
Enhän minä olisi herranjumala pärjännyt missään edellä mainituista ammateista päivää pidempää. En pysty katsomaan edes fiktiivisestä ohjelmasta väkivaltaa enkä verta tai neuloja, puukkoja, pihtejä. Stranger things -sarja sai minut poraamaan puoleksi tunniksi, kun se ihana nuori kikkarapääpoika haki tanssiseuraa ja ne tytöt vaan nauroi sille. EI SAA NAURAA NIILLE, JOTKA USKALTAA!
Ei itkeminen ole pahasta ollenkaan vaan tosi hyvästä, mutta mieluummin en mene ammattiin, jossa en uskalla olla.
Mukavaa viikkoa kaikille! En edes tiedä, mikä päivä tänään on, mutta se mikä on, niin hyvää sitä!!