Yleensä pojat sanoivat. Tytötkin joskus.
Minua ei koskaan kiusattu niin paljoa, että siitä olisi jäänyt hirveitä traumoja. En edes halua puhua kiusaamisesta, sillä tiedän, että pahempaakin on olemassa. Kyllä minut jätettiin välillä ulkopuolelle. Sain istua yksin välitunnilla ja bussimatkalla ja kotona, kun muut tytöt tapasivat.
Sitten välillä taas olin osa porukkaa ja kaikkien tosi hyvä ystävä. Ja oli minulla aina paras ystävä. Kuka se oli, vaihteli vuosien ja kasvamisen myötä, mutta sellainen aina oli. Se kasvatti ja piti pystyssä. Ystävyys. Luottamus. Välittäminen.
Tosi nuorena, alle 10-vuotiaana opin kuitenkin olemaan varovainen. Opin varomaan, sillä joku saattoi suuttua. Piti olla sanomatta omaa mielipidettä. Piti mielistellä. Piti varoa, ettei ole oma itsensä.
Ja uskomatonta kyllä opettelen siitä varovaisuudesta edelleenkin pois, 30-vuotiaana. Mutta täältä tullaan maailma. Vaikka paskaa sataisi, minä tanssin. Pelkoja päin perkele!
Netissä pyörii Lukiolaisten liiton kampanja (#KutsuMua) kiusaamista vastaan. Halusin osallistua siihen. Me kaikki tarvitaan hyviä ja kivoja sanoja niin paljon kuin maailmalla on niitä tarjota. Ei pahoja. Pahat satuttaa.