Olipa mukavaa, kun tänään aamukävelyllä ollessani vastaan tuli hirveän monta traktoria. Maaseutu tuli kylään Helsinkiin. Ai että. Kyllä lämmitti sydäntä, kun tänne asti olivat ajelleet.
Niin paljon lämmitti sydäntä, että palasin muistoissani nuoruuteni Heinolaan. Sinne koulun käytäville lensin. Istuin siellä penkillä odottamassa tunnin alkua. Vilkuilin salaa poikaa, josta olin kirjoittanut päiväkirjaani joka päivä, että katsoiko hän minua vai ei. Yksi hymiö päiväkirjan ylänurkassa tarkoitti, että katsoi vähän. Kaksi tarkoitti, että katsoi vähän enemmän. Ja kolme hymiötä, se tarkoitti, että katsoi monta kertaa, ehkä jopa sanoi "moi". Ai että.
Se oli rakkautta. Se oli sellaista rakkautta, että en olisi ikinä tunnistanut sitä Tindereistä enkä Kindereistä. Väärin olisin valinnut kuvan perusteella.
Se oli sellaista rakkautta, että ei siinä etsitty Internetistä pojan kavereiden nimiä, sosiaaliturvatunnusta eikä vanhempien ammatteja. Ei katsottu, että onpa tukka oudosti, partakin kasvaa vinoon. Ei mietitty, paljonko sai historian kokeesta tai minne ammattiin matkaa koulun jälkeen.
Ei ärsyynnytty toisen mielipiteistä. Ei katsottu, että taas on hammastahnaa ja ketsuppia paidalla. Ei haitannut hienhajukaan. Urheilijapoikia nimittäin. Ymmärrettiin, että hiki kuuluu semmoisille.
Ei yritetty saada selville, että missä viettää illat. Että onko joku toinen. Tiedettiin nimittäin, että siellä urheilukentän korkeushyppypatjoilla hengaili vapaa-ajat, jäähallilla ja bensa-asemalla, jossa pääsi pelaamaan niitä rahapelejä. Tiedettiin, koska itsekin oltiin paikan päällä kikattelemassa, vähän kauempana tosin.
Tämmöisiin ajatuksiin minä palasin, kun näin traktorit, ja mietin, että nyt taidan ymmärtää, miksi isoissa kaupungeissa on niin paljon sinkkuja. Täältä puuttuu ne pienet piirit, joissa salaa rakastutaan pitkin vuotta, ja kun on tarpeeksi hymiöitä päiväkirjan sivuilla, aletaan seurustelemaan. Hiljaa ja hitaasti annetaan tunteen kypsyä. Ei istuuduta viiden Tinder-lauseen jälkeen kahvin ääreen miettimään, että onko tämä nyt se. Ei mietitä pukeutumista, ei killikkamahaa, ei ruokatottumuksia, ei ammatteja, ei tulevaisuutta.
Niitä ei mietitä, koska niillä ei ole mitään väliä silloin, kun ihminen kohtaa ihmisen. Silloin, kun on kyse toisen huomioonottamisesta, välittämisestä. Silloin, kun ymmmärtää nöyrtyä itselleen ja sille, että ei meistä kukaan ole toista parempi.
Koska siitä rakkaudessa on lopulta kyse.