Google-haut

Google-haut

torstai 31. heinäkuuta 2014

Naisetkin pieree

Moi!

Arvatkaa mitä? No.

Olin eilen Le Bonkin kattoterassilla hengailemassa kaverini kanssa. Sitten meidän seuraan tuli kolme itämääntietäjää eli miestä. Sitten yksi niistä oli vähän semmoinen ilkeämmän puoleinen kaveri. Tai sellainen suorasanainen, mutta ei niin ystävällisellä tavalla. Se esimerkiksi osoitteli naisia ja sanoi, että tuo on läski ja ruma. Ei sellainen ole kohteliasta eikä ystävällistä eikä kivaa.

Nooh.

Minä sanoin sille, että jos vielä yhdenkin kerran tuolla tavalla pahasti sanot, niin pieraisen sinua päin.

Se oli ihan hiljaa vähän aikaa ja pyöritteli päätään ja sanoi sitten, etteivät naiset piere ja hänen maailmassaan niiden kakka haisee ja näyttää ruusuilta ja vaahtokarkeilta.

Sitten minä olin ihan hiljaa, koska hämmennyin tuommoisesta omituisesta ajatuksesta, että naisen pitäisi olla joku himskatin kaunis ja tuoksuva koriste-esine, ja samalla minun pierustani tuli ujo eikä se uskaltanut tulla ulos, vaikka olisi ollut siinä kohtaa täydellinen paikka laskea ilmoille hiljainen tappaja.

Ja sitten siitä ujosta pierusta kasvoi iso pommi ja mahani oli tosi kipeä koko illan. Kun pääsin kotiin, makasin puolituntia sängyllä, kunnes se alkoi uskaltaa ulos kimakasti naristen. Koirakin säikähti sitä ääntä.

Mutta kyllä naisetkin pieree ja niiden peräreiästä tulee ties mitä paskaa ja joskus ihan niinkin voimalla, että sitä pitää pyyhkiä suihkuverhosta pois. Tiedoksi vaan.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Koska en saa ladattua Tinderiä puhelimeeni

Kaunis ja upea 30-vuotias sinkkunainen etsii energistä, leikkisää, hirmu herttaista ja ihanaa miestä tositarkoituksella. Toivottavasti et ole allerginen koirille, mutta jos olet, kuvailethan tarkasti, kummasta päästä turpoat enempi.

Omat mitat: 166,5 cm, 54 kg, A-kuppi, aika iso perse, sentin mittainen häpykarvoitus (korjattavissa) ja pari pitkää nännikarvaa. Tykkään kynsilakoista ja tarroista ja juoksemisesta ja uimisesta ja sanoista ja rakkaudesta.

Ps. Olen jo lähes neitsyt. Jos saat minut nauramaan, niin saat neitsyydenkin ottaa. Se on sillon ment ty bee.

Rakkaudella,
Henriikka


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Eläppä hetkessä hei!

Olen useasti miettinyt, miten ihmeessä sitä muistaa nauttia jokaisesta päivästä.

Miten aamulla, kun unenpöpperössä raapii toisella kädellä rähmää silmästä ja toisella koiran oksennusta matosta, voi muistaa, että hei kuule eläppä hetkessä. Että älä närkästy tällaisesta aamusta. Älä hermostu, jos tulee kiire töihin. Jos unohdat ostaa kaupasta juuri sitä, mitä lähdit sieltä hakemaan. Jos naapuri on töykeä. Jos suunnitelmat muuttuvat. Jos rahat ovat loppu. Jos kahvi kaatuu syliin. Jos kaikki on tahmeaa. 

Sillä kuitenkin fakta on se, että tämä kaikki saattaa päättyä tänään. Yksi väärä askel ja elämä oli siinä. Boom.

Mutta sitten näin Facebookin uutisvirrassani tämän lainauksen.

Harry, I’m going to let you in on a little secret. Every day, once a day, give yourself a present. Don’t plan it, don’t wait for it, just let it happen. It could be a new shirt at the men's store, a catnap in your office chair or two cups of good hot black coffee. (Twin Peaks)

Miten yksinkertaista ja täydellistä! Joka päivä, joku pieni yllätys itselle. Olen ryhtynyt harjoittelemaan sitä. Keskityn oikeasti siihen hetkeen, kun palkinto on käsillä. Sillä kyse ei itse asiassa ole palkinnosta vaan siitä, että ymmärtää tekevänsä joka päivä niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä.

Joinakin päivinä se on ollut juoksulenkki, joinakin kävely ja aika monena se, etten ota yhtäkään askelta lenkkeilymielessä. Joskus se on herkkukahvi. Joskus se, että istun koirapuistossa niin kauan, että minulla on kylmä, jotta koirat saisivat riekkua mahdollisimman paljon. Usein se on ollut se, että kömmin sänkyyn vaakatasoon ja soitan jollekin tärkeälle. Välillä se, että pidän puhelinta äänettömällä koko illan. Välillä käyn nukkumaan jo yhdeksältä ja välillä valvon myöhään.

Maailman parasta.

Tänään on siitä spesiaali päivä, että olen palkinnut itseni kahdesti. Toinen on tämä. Että kirjoitan blogiini, sillä rakastan sanoja ja niiden kanssa olemista.

Toiseen liittyy pieni tarina.

Sydämeni särkyi tosi rikki viime syksynä. Se hajosi yllättäen ja aavistamatta. Silloin ajattelin, että olin typerä, koska en osannut suojella sitä paremmin. Nyt ajattelen, että uskoin johonkin. Rakkauteen tai mihin ikinä. Johonkin hyvään.

Eikä sellaisessa ole mitään typerää.

Joka tapauksessa noin kuukausi sitten, kun oli kulunut abauttiarallaa tasan 10 kuukautta siitä hetkestä, kun itkin sydämen palasia yön yli vessanlattialla, seisoin ratikkapysäkillä ja mietin, miksi en voi unohtaa. Miksi sydämeni ei korjaannu. Mitä tässä pitäisi tehdä. Laittaa randomista ja coolisti vaan viestiä, että mitä kuuluu.

Mietin hetken ihan täristen, miten jännittävää se olisi. Laittaa viestiä. Odotella vastausta ja saada se sitten vihdoin. Ehkä. Tai olla saamatta. Kuitenkin ihan rennosti lähestyä. Olla oman elämänsä selviytyjä ja sankari. Coolisti.

Mietin jo mitä kirjoittaisin - ja silloin se iski.

En halunnutkaan tehdä sitä. En halunnut käydä läpi sitä, että odotan jännittyneenä viestiä, koska mitä sitten. Ei mitään. Olin ihan, että ohhoh! Mikäs tämä tämmöinen tunne on!

Tajusin yhtäkkiä, että sydämeni oli alkanut parantua. Se ei ollut unohtanut, mutta se ei myöskään ollut enää niin kipeä. Sydämeni oli oikeasti sitä mieltä, että anna olla. Vaikka järkeni jopa yritti vikitellä sitä kuiskuttelemalla vienosti, että kamoon ihan frendinä vaan, yks viesti vaan coolisti, sydämeni oli sitä mieltä, että njääh.

Joten sen kunniaksi, että selvisin sydänsurusta hengissä, halusin palkita itseni isosti ja varasin itselleni kahden viikon Thaimaan matkan. Isommat jutut vaativat isompia palkintoja.

Reissuun on tietenkin vielä aikaa puoli vuotta, ja tässä ehtii tulla vaikka mitä lakkoja ja muita vastaan. Mutta jos sinne asti selviän, minua ei edes haittaa, vaikka perille päästyäni sairastaisin kahden viikon turistiripulin. Jos istun kaksi viikkoa Thaimaassa paskalla, sen aion tehdä coolisti. Aion elää hetkessä, nauttia siitä, että käden ulottuvilla on vessapaperia ja palkita itseni pyyhkimällä.

Koska elämä on pieniä onnenhetkiä varten.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Myllerrykset elämässä on aina hyvästä





Tää on aina hyvä pitää mielessä. Itsekin sitä siellä pitelen, vaikka ei mitään muutoksia nyt just ole käsillä. Enemmänkin tässä mennään sellaisella "on kaikki niin kuin ennenkin"-meiningillä, kun makoilen äiteen luona yökkärissä (kohta toki väkisinpuen päivävaatteet, koska eihän nyt enää sovi yöpuvussa olla) ja kuuntelen huolestunutta monologia siitä, miten saan kylmästä kivilattiasta flunssan varpaiden kautta nenään, koska kuljen paljain jaloin. Mutta kiva välillä näinkin! Että on ihan tavallista ja arkista. 

Ps. Ilosaarirock oli ihana. Jenni Vartiainen ihana. Aurinko ihana. Järvivesi ihana. Joensuu ihana. Huutopaska oli ihana (se tuli minulta, ei kannata kysellä enempää). Kaikki oli niin ihanaa. Videomateriaaliakin löytyy, mutta sen sijaan, että olisin kuvannut festareita ja esiintyjiä, kuvasin omaa naamaani, joka ei sano mitään. Eli varsin käyttökelpoista tallennetta. Ei se mitään. 

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Hirmu monen Youtube-tilaajan raja meni rikki!!

KIITOS!! :)

Tein tämmöisen ex tempore yllätysvideon. Paljastan yhen fantasioistani. (Se on se kohta, jossa puhun äänellä, jota ei kuule. Se yksi laulaja laulaa mulle tiesittekö: "Puhu äänellä, jonka kuulen. Sanoilla, jotka ymmärrän." No mä yritän.)


Huomenna meen Lahteen Summer upiin ja ens viikonloppuna Ilosaareen. Toivottavasti näen teijät kaikki, joita en näe, koska en tiiä, ketkä täällä blogissa käy, niin siellä! (Joku ainakin on löytänyt blogini googlaamalla "ripulia rinnuksille". Tervetuloa! Oot oikeassa paikassa.)

Lakkasin kynnetkin. Ne on festarikynnet. Ne on neon. Väriset. Moikka! -->