Google-haut

Google-haut

tiistai 26. syyskuuta 2017

Seksi on kyllä niin kivaa

Nussiminen. Tuo seitsemästä sekunnista useaan tuntiin kestävä akti sisältää enimmäkseen penetraatiota, nuoleskelua, imeskelyä ja suutelemista. Huohotus kaikuu seinillä, hiki valuu noroina pitkin ihoa ja maailma ympäriltä katoaa, kun tämä himon ja kiiman totinen yhdistelmä ottaa paikkansa kahden ihmisen rakastavassa syleilyssä.

Nainen asettuu kontalleen ottamaan vastaan miehen seipään suoraan takaapäin. Ja voi että miltä tuntuukaan, kun mies survaisee melansa sinne, vaginaan. Syvälle. Uudestaan. Ja uudestaan. Ottaa tukasta ja repii.

Peitto tipahtaa lattialle, lakanat kastuvat hiestä, huoneen lämpötila nousee, naapuri laittaa television ääntä kovemmalle, koivu aloittaa kukintansa keskellä talvea ja koira siirtyy sängyn viereen heiluttamaan häntää ja nuolemaan nilkkoja.

Juuri silloin, kun vähintäänkin toinen on ihan, että mä tuun just. Että 15 sekuntia enää.

Niin juuri sillä hetkellä läsähtää kaverin kiveksille vaginapieru.

Ja voi jumalauta, kun ei olla koko suhteen aikana uskallettu pieraista kaverin seurassa. Vessanpönttökin on täytetty kolmella vessapaperirullalla, ettei ruskean tolpan tippuminen veteen kuuluisi pahvisten seinien läpi. Siis jos on ollut _ihan pakko_ ulostaa. Mieluumminhan sitä pidättää koko yhdessäoloajan. Vatsa killottaa loppuviikosta, kun siellä on viiden vuorokauden paskat survoutuneet niin tiukkaan pakettiin, että voisi perustaa sementtifirman.

Ei auta se fakta, että vaginapieru ei haise ja että ilmaahan se vaan on. Koska se jumalauta kuulostaa ihan märältä fartilta, joka tussahtaa ulos löysästä peräreiästä.

Ja mikäli vaginapierun jälkeen miehen kasvoilla on edes sekunnin verran järkyttynyt peura ajovaloissa –look, on naisen pakko sanoa ne sanat.

Että en pierassu.

Sen jälkeen jatketaan aktia eri asennossa. Molemmat tekevät julmetun kovaa ajatustyötä, jotta pierun ääni menisi mielestä pois. Että pystyisi taas rentoutumaan ja nauttimaan. Mutta eihän se mene. Siellä se törisee ja paukkuu.

Ikuisesti.


(Nostin tän vanhan klassikon neljän vuoden takaa tähän etusivulle teidän riemuksi ja ratoksi.)

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Ulkonäön kommentoinnista vähän asiaa

Tiedättekö, kun monet nuoret ihmiset näkevät itsensä vääränlaisina kaikin puolin? Väärän kokoisina ja näköisinä. Ja aika monet vanhemmatkin ihmiset. Tätä vääryyttä yritetään peittää eri keinoin. Toivotaan, ettei kukaan näe oikeaa ihmistä kaikkien niiden piilojen takaa.

Sitten mietitään koko kansan voimin, mistä tämä vääristymä johtuu. Usein puhutaan mediasta ja somesta ja niiden luomista ulkonäköpaineista. Niistä onkin hyvä ja erittäin tärkeä puhua.

Mutta kuinka paljon puhutaan siitä, mitä tapahtuu lähes jokaisen kotona joka ilta useita tunteja putkeen? Niistä yhteisistä hetkistä, kun istahdetaan telkkarin ääreen ja katsotaan porukalla kivoja ohjelmia. Kuinka paljon puhutaan siitä, mitä suusta lipsahtaa noina hetkinä?

"Onpa toi lihonu. Mitä tolla on päällä?! Kato noita laseja, ei sovi yhtään. Miten se puhuu tolleen? Taitaa olla syönyt kakkua koko loman. Hirveet silmäpussit. Toi huulipuna on kauhee. Näyttää aika pullukalta tossa paidassa. Ihme friikki."

Aikuiset juttelevat siinä. Ihan läpällä. Nauravat päälle. Eihän tämä ole vakavaa. Huumoria huumoria. Mitäs menevät televisioon.

Mutta entäs sitten, kun siinä vieressä istuu se viisivuotias napero pehmolelu kainalossaan ja kuuntelee tätä illasta toiseen koko lapsuutensa ja nuoruutensa.

Se on puhetta, jonka lapsi oppii. Siitä tulee nopeasti sisäistä puhetta itseä kohtaan.

"Oonpa mä lihonu. Näytän kauheelta näissä vaatteissa. Nää silmälasit tekee musta ruman. Mä puhun niin tyhmästi. Miks mä söin sitä kakkua, oon läski. Hirveet silmäpussit. Tää meikkikään ei auta mun rumaan naamaan. Kukaan ei voi rakastaa mua, kun oon tällanen ällötys."

Me rakennamme sanoilla tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Me muokkaamme jopa menneisyyttä toisenlaiseksi; semmoiseksi, mikä sopii meille parhaiten, koska sellaisia tarinoita on kivempi kertoa. Pistetään vähän ruutia tuonne ja ruusunlehtiä tuonne.
 
Kun toinen kaatuu, sillä on ihan helvetisti merkitystä, ojentaako käden ja auttaa vai osoittaako sormella ja nauraa.

Sillä on ihan helvetisti merkitystä, mitä sieltä suusta tulee ulos.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Pari sanaa rohkeudesta

Minä käskin itseäni kirjoittaa pari sanaa rohkeudesta.

Kirjoittamisen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kuten tiskannut, laittanut pyykkikoneen päälle ja odottanut, että se on valmis, seissyt parvekkeella, tuijottanut minttuani, koskenut minttuani, nostanut minttuni ilmaan ja laskenut alas. Lisäksi olen imuroinut, nähnyt ystäviäni ja yhden metsäkauriin, kävellyt metsässä ja tullut neljä vuotta vanhemmaksi.

Aika vierii niin nopeasti, kun pitäisi kirjoittaa rohkeudesta. Rohkeus on vaikea sana, koska se merkitsee niin eri asioita meille.

Joidenkin mielestä minä olen rohkea, kun puhun vaikkapa vaginapieruista ja nännikarvoista. Omasta maailmastani käsin jutustelen ihan arkisia ja tavallisia asioita. On helppoa istua koneen ääreen ja naputella koneella sanoja tai haastattelussa kertoa rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen. Minulle ei nouse puna kasvoille eikä sydän hakkaa rinnasta ulos näiden aiheiden takia.

Mutta oikeastaan kaikkea muuta jännitänkin. Kaikkea. Jännitän elämää. Esimerkiksi tänään näin hiekkatiellä ison toukan. Halusin pelastaa sen, ettei kukaan tallaa sitä. Yritin pienellä tikulla saada kaveria kerälle ja sitten nostaa ruohon sekaan, mutta se oli tietysti ihan paniikissa ja sätki henkensä edestä tikkuni takia ja sen takia, että koirani kuono oli aikalailla siinä kiinni. Olin varma, että toukka hyppää kohta ilmaan kasvoilleni, virtsaa niille ja huutaa kirosanoja ivallisesti.

Onneksi niin ei käynyt. Kun olin saanut toukan pelastettua pusikkoon, kokeilin kädellä sydäntäni, joka oli vaihtanut rintakehässä paikkaa toiselle puolelle. Miten jännittävä viisiminuuttinen.

Sama jännitys puskee päälle, kun pitäisi puhua omista tunteista kasvotusten sellaisen ihmisen kanssa, jolle asia on relevantti, koska siinäkään ei voi tietää, hyppääkö toinen kasvoille ja virtsaa ja kiroilee.

Mutta rohkeutta onkin monenlaista.

Kohtaamme lähes joka päivä jotain, mikä vaatii rohkeutta, mutta emme vain huomaa sitä. Näemme usein vain lopputuloksen. Vielä useammin näemme epäonnistumisen - emme sitä, mitä tapahtui juuri ennen. Kun sykkeet nousivat. Kun yhtäkkiä sanoimmekin jotain. Kun jätimmekin sanomatta. Kun siirryimme syrjään. Kun otimme tilaa itsellemme.

Lähdemme sivupoluille hymyssä suin, mutta kun tulemme takaisin päätielle yltä päältä mudassa ja naarmuilla ja kyyneleet poskilla, emme enää muista, miten rohkeaa oli kävellä siellä, missä kukaan ei ollut vielä kävellyt. Meitä vain harmittaa ne naarmut.

Siksi haluaisin nyt muistuttaa jokaista, että sinä olet ihan hirveän rohkea. Usko pois. Olet vain unohtanut sen kaiken tämän kiireen ja suorittamisen ristitulessa. Seuraavan kerran, kun katsot itseäsi peilistä, hymyile ja sano, että hei kuules sä olet ihan sikke rohkea, kiitos siitä, sun kanssa on kiva tallustaa tätä elämää.

Näillä eväillä viikonloppuun. Pus!

perjantai 8. syyskuuta 2017

Peräreikäleipä

Sitä mietin toisen kirjani nimeksi, mutta onneksi otsikon keksiminen on kustantamon homma eikä minun.

Viime viikolla kävin pitkän harkinnan jälkeen ostamassa itselleni sängyn, joka tulee vasta monen viikon kuluttua kotiini. Nykyisen vanhan sänkyni ostin lukioikäisenä Heinolasta. En muista, oliko siellä huonekaluliike vai ostettiinko kaikki jonkun takakontista. Joka tapauksessa maksoin sängystä 1000 markkaa, jotka olin säästänyt paistamalla hampurilaisia Heinolan Mäk Donaltsissa 6,25 euron tuntipalkalla. Joskus tein ylitöitä ilman taukoja ja sain kiitokseksi hampurilaisen. Hyviä aikoja.

Vanha sänkyni on palvellut minua hyvin, tosin viimeiset pari vuotta olen öisin tuntenut pussijousitetut vieterit perseessäni. Se on ollut oikein mukavaa, mutta mikäli haluan hallita sulkijalihaksiani vielä 10 vuoden kuluttuakin, on parempi hyvästellä sänky. Ehkä pidän pari vieteriä kuitenkin.

Minulla taitaa olla joku anaalifiksaatio, mietin usein, kun luen tekstejäni. Ei se mitään, sanon sitten itselleni. Olet hyvä sellaisena kuin olet, jatkan.

Huomenna vedän sukkahousut jalkaan ja mekon päälle ja salakuljetan anaalini Seksologisen seuran 20-vuotisjuhliin.

Nyt lopetan kirjoittamisen.

Mukavaa viikonloppua kaikille!