Kaikki, jotka seuraavat minua Instassa, Facessa tai Kalliossa, tietävätkin jo, että jouduin viikko sitten jättämään hyvästit rakkaalle ystävälleni Tipu-dobermannille.
Tipulla oli jo pitkään ollut nisäkasvaimia, ja ne levisivät imusolmukkeisiin, jotka estivät nesteen kiertämisen kehossa. Pelkäsin hyvästejä pitkään ja itkin niitä etukäteen pitkin vuotta. Pelkäsin sitä, että pystynkö luopumaan, kun aika on, vai pitkitänkö lopetusta sen takia, että haluan hengata koirani kanssa vielä viikon tai pari lisää, vaikka sillä ei ole enää hyvä olla.
Tipulla ei näyttänyt olevan kipuja eikä se muutenkaan tajunnut, että lähtö lähenee. Se oli ihana hönökkä loppuun asti. Tipun aika olisi koittanut joka tapauksessa muutaman viikon sisään, joten päätös oli lopulta helppo. En halunnut, että se ehtii kärsiä yhtään, joten lopetus tapahtui muutaman päivän sisään siitä, kun neste alkoi kertyä Tipun takajalkaan.
Viimeisinä päivinä syötiin nakkeja ja jätskiä, pureskeltiin palloja ja nuuhkittiin pissaa ulkona rakkaudella ja hartaudella. Ystäväni kävivät kylässä jättämässä hyvästit Tipulle. Yhdessä itkettiin, ja Tipu tuijotti täpäkkänä, että lopettakaa se vollotus ja antakaa lisää nakkeja ja lihapullia.
Nyt meillä on ollut Dadan kanssa totuttelemista elämään kahdestaan. Kovin hiljaista on ollut. Dada ei oikein nukkunut kunnolla pariin yöhän, kun unikaveri oli poissa, enkä minäkään. Mutta me selvitään tästä ja ollaan onnellisia, että saatiin olla Tipun kanssa yli 10 vuotta. Ihan mahtavaa!
Luopuminen rakkaasta on aina ihan tosi vaikeaa ja kamalaa, siitä ei pääse mihinkään. Mutta juuri siksi pitää opetella nauttimaan yhteisistä hetkistä, kun niitä vielä on jäljellä. On tärkeää pysähtyä miettimään, mitä hyvää voi tehdä toisen puolesta tänään. Miten voi piristää toista? Miten voisi antaa toiselle sellaisen pienen hetken, jossa hänellä on hyvä olla. Se ei ole itseltä pois. Itseltä pois on vasta sitten, kun toista ei enää ole, eikä toisen hyväksi voi tehdä enää mitään.
Siksi nyt on aika.
Rakkautta. <3