Google-haut

Google-haut

tiistai 28. helmikuuta 2017

Mitä tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?

Räjähtää.

No ei vaan.

Kuten vakiolukijani tietävät, olen ollut sinkkuna kahdeksan (8) vuotta. Tämä aika ei sinänsä merkitse minulle mitään. En kauhistu sitä enkä pelkää tai häpeä. Sanon sen ääneen ainoastaan siitä syystä, että tiedän sen helpottavan muita kanssasinkkuja. Voi tuntea, ettei ole yksin yksin.

Vuodet eivät ajallisesti ole minulle kovin tärkeitä. Minua ei kiinnosta aikajärjestelmä. Minua kiinnostaa oppia itsestäni uusia asioita. Minua kiinnostaa oman tunneskaalani vaihtelu. Nämä ovat lopulta ainoita asioita, joilla on minulle merkitystä. Sillä ei ole väliä, olenko 33 vai 53.

Ensimmäiset sinkkuvuodet olivat kaikkein tunteikkaimpia. Muistan, miten kauhuissani olin, kun 25-vuotiaana olin ollut itsekseni puoli vuotta. Olin ihan murskana, että miten nyt näin kauan. Eikö kukaan huoli. Tuntui olevan hirveä kiire suhteeseen ihan sama kenen kanssa. Ripustauduin kaikkiin. Ei hyvä.

Sitten seuraavat vuodet halusinkin bilettää ja etsiä baarista seksiseuraa.

Ensimmäisinä vuosina myös muut kyselivät koko ajan, että no onko ollut sutinaa. Missä sun mies on? Eikö ole löytynyt sopivaa? Mites toi mies? Ota toi. Entäs toi? Millon sä oot viimeks pannu? Mikä vika tossa muka nyt on? Jos haluu lapsia, niin nyt pitäisi kyllä jo. Ota toi.

Voitte kuvitella, että ahdistus ja paniikki lisääntyivät entisestään. En tiennyt, miten päin olla. Tuntui, että kaikin päin olin väärin. Joten ryyppäsin enemmän ja panin lisää. Silloin pystyin ainakin sanomaan, että on ollut vähän jotain juttua. Koin olevani hyvä sinkku.

Olin niin nuori ja sekaisin, etten ymmärtänyt mistään mitään vaan tein niin kuin kuvittelin, että minun kuuluu sinkkuna tehdä.

Enää en.

Nyt olen ollut itsekseni jo niin kauan, ettei kukaan enää kysy miehistä, mistä olen onnellinen. Baareissa en enää viihdy.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hyvässä, tasapainoisessa ja rakastavassa suhteessa itseni kanssa. Pidän hirveästi arjesta kanssani. Minusta arki on kaikkein tärkein asia maailmassa. Tai se, että siitä osaa nauttia. Parasta ovat hitaat aamuköllöttelyt sängyssäni, sitten aamukahvit, klo 19 telkkarista tuleva Family Guy, herkät tai rajut seksisessiot itseni kanssa, keväiset juoksulenkit, sateisina päivinä ikkunan tuijottelu niin kuin elokuvissa, itsekseen puhuminen, kirjoittaminen, omille pieruille naureskelu, musiikin huudattaminen ja tanssiminen yksin kotona, ja mitä näitä nyt on. Ihan tavallista arkea.

Mitä siis tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?

En tiedä, mutta en valita.

Luulin eräänä iltana suihkussa yhtä häpykarvaani pimpistä roikkuvaksi hiukseksi. Ei ollut hius. Tämä on hyvä näin.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Huomenna on ystävänpäivä

Kalenterissani lukee, että huomenna on ystävänpäivä.

Minä aloin tuntua pakottavaa suorittamisen tarvetta, koska kirjoitan sinkkublogia. Että nyt pitäisi olla jotain sanottavaa tästä. Somen uutisvirtani täyttyy meemeistä, joissa rakastavaiset kokevat vihdoin sen hetken, josta runoissa puhutaan, ja me muut sitten tukehdutaan itselle ostamaamme sydänvaahtokarkkiin yksin yksiössämme.

RIP Henriikka Rönkkönen 1984-2017
Nukkui rauhattomasti pois
Kurkusta löytyi jotain valkoista

Minulla ei ole mitään sanottavaa mistään.

No vähän on.

Voin kertoa teille ennustajaeukon tavoin, että tulen heräämään huomenna ensimmäisen kerran noin klo 06.38, kun toinen koirani alkaa tuijottaa minua. Tätä jatkuu koko aamun, kunnes nousen ylös. Kyllä koiraani sitten nukuttaa. Mukava kääriytyä rullalle omaan petiin, kun on saatu emäntä keittiöön. Viime yönä heräsin jo neljältä. En tuijotukseen vaan hirveään paskan hajuun. Jompi kumpi koiristani toimi käänteisenä ilmanraikastimena, hengitti suun kautta sisään raikasta huoneilmaa ja laski sen peräreiästään ulos semmoisena tiivisteenä, että se laajenee vieläkin täällä. Nenäkarvani muuttuivat ruskeiksi. Meinasin kuolla.

Mutta en kuollut.

On hyvä muistaa, että paskakin kuuluu elämään. Ystävänpäivän tehtävä onkin muistaa niitä tyyppejä, joiden kanssa sitä voi lapioida yhdessä.

Huomenna voi siis osoittaa välittämistä jokaiselle rakkaalle tyypille omassa elämässä. Kaikkina muinakin päivinä voi osoittaa, mutta jos on jostain syystä unohtunut niinä muina päivinä, niin nyt on hyvä hetki viimeistään sitten. Muistakaa pitää huolta toisistanne huomenna ja aina.

Ketään ei saa jättää yksin lappamaan paskaa.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Kahdeksan vuotta sinkkuna WADAP!

14 vuotta sitten valmistuin lukiosta, kirjoitin kaikki muut aineet jotakuinkin perseelleen paitsi äidinkielen, erosin ensimmäisestä poikaystävästäni ja ajattelin, etten koskaan enää tapaa ketään ja olen koko loppuelämäni yksin.

9 vuotta sitten kärsin pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta, opiskelin opettajaksi, suunnittelin kirjoittavani gradun lastenkirjallisuudesta ja kävin elämäni ensimmäistä kertaa hierojalla, jossa riisuuduin alasti, vaikkei olisi tarvinnut ja häpesin sitä koko hierontatuokion ajan.

6 vuotta sitten luinkin pornoa graduani varten, runkkasin paljon, elin elämäni villeintä sinkkuaikaa, rellestin, paneskelin menemään minkä kerkesin, sain klamydian ja aloin etsiä vaihtoehtoja, miten pääsisin vuodeksi ulkomaille.

5 vuotta sitten valmistuin maisteriksi, irtisanouduin työpaikastani, jossa olin työskennellyt 7 vuotta, lopetin kohuseksibloggaamisen, valmistauduin henkisesti lähtemään vuodeksi ulkomaille ja olin tästä kaikesta vähintäänkin yhtä sekaisin kuin noroviruksen riivaama peräreikä.

4 vuotta sitten olin juuri hyvästellyt rakkaat amerikkalaiset ystäväni ja lentänyt New Yorkiin mukanani 30 kiloa tavaraa ja 281 päivää elämää Yhdysvalloissa. Join lentokenttähotellissa aamukahvia kertakäyttömukista, söin vohvelia kertakäyttölautaselta kertakäyttöhaarukalla ja –veitsellä. Laukkuuni olin laittanut pienen shampoopullon hotellihuoneen vessasta vain sen takia, että se oli ilmainen. Vuoteen sisältyi vähintäänkin 10 vuoden edestä henkistä kasvamista, muutama kilo fyysistä kasvamista, itkua, ikävää, tuskaa, surua, hymyä, nautiskelua, rentoutumista, onnea ja suurta iloa siitä, että saan ihmiset maailman toisellakin puolella nauramaan (tai vaihtoehtoisesti kiusaantumaan) olemalla oma hölmö itseni.

Vuosi sitten yksi suurimmista unelmistani toteutui, kun sain kustannussopimuksen.

Tänään en vieläkään tajua, että kirjaani myydään R-kioskeilla ja ruokakaupoissa, ja että Mielikuvituspoikaystävä löytyy monen sellaisenkin ihmisen kainalosta, jotka eivät ole koskaan elämässään ostaneet kirjaa.

Sen tajuan kuitenkin, etten enää pelkää yksinäisyyttä enkä sinkkuna (tai alastomana) olemista. Kahdeksan vuotta pärähti täyteen (sinkkuutta) ja voi Pyhä Vaginapieru, minkälainen seikkailu tämä matka on ollut.

Mutta ilman seikkailuita ei synny hyviä tarinoita. Siksi haluankin sanoa kaikille teille kanssasinkuille erään ikivanhan viisauden:

Jos pelkäät, älä tee sitä – mutta jos päätät tehdä sen, älä pelkää.

(tämä sananlasku on kenties aikoinaan tarkoitettu sotilaille, joiden tehtävä on ollut survoa kivikirves kaverin pään läpi, mutta ei mietitä sitä nyt)

Rakkautta <3