Google-haut

Google-haut

lauantai 30. joulukuuta 2017

Elämä on kuolemaa

Moikka ja terve!

Monet seuraajani tietävätkin, että tämä kuukausi on ollut minulle kova. Menetin nimittäin toisen koirani Dadan kuolemalle. Tämä tapahtui heti määmatkani jälkeen. Sieluni sopukoissa tiesin kyllä koko reissun ajan, että näin tulee käymään. Dada oli voinut huonosti jo pitkään, kaikki alkoi Tipu-koirakaverin kuoleman jälkeen toukokuussa. Kun tulin reissusta, Dadasta oli elämä hiipunut jo pitkälle kauas.

Suru on ollut läsnä, ja se muuttaa muotoaan. Ensin oli lämmin suru, joka tuli sydämestäni ja sisältäni. Itkin luopumista ja itkin joka päivä. Nyt se on muuttunut kylmäksi suruksi, joka tulee harvemmin. Ihan kuin se tulisi ulkopuolelta minua. Alan ymmärtää, etten koskaan enää näe koiriani. Toissapäivänä istuin paikalla, jossa koirani aina nukkuivat, silittelin lattiaa ja itkin pääni turvonneeksi palloksi.

On tärkeää surra.

Olenkin ollut aika väsynyt. Itkemisen jälkeen nukuttaa niin hyvin. Turvonnut pallopääni keinutteli minut 11 tunnin unille.

Elämä muistuttaa koiristani vielä pitkään. Arki on niin kovin erilaista. En tiedä, mitä kuuluu tehdä aamuisin ja iltaisin, kun ei tarvitse viedä ketään pissalle ja kakalle. Olen ollut ilman koiraa viimeksi, kun olin viisivuotias. Tuntuu kuin puuttuisi raaja. Sellainen karvainen raaja, joka rakastaa ehdoitta ja on aina iloinen ja nuolee naamaa ja osaa ulostaa ja syödä.

Mutta kaikkeen tottuun.

Ja on jotain kivaakin minulla tulossa. Nimittäin toinen kirjani on kaupoissa maaliskuussa. Olen ollut viikko tolkulla paskahalvauksen kourissa, koska editoinnin viimeinen vaihe on meneillään ja sitten ei voi enää tehdä mitään. Siitäkin pitää luopua. Pitää uskaltaa laskea se tekstinperkele maailmalle. Tämmöiset hetket ovat hirvittävän jännittäviä. Ihan jopa oksettaa. En kuitenkaan viitsi oksentaa, koska en osaa enkä uskalla, ja söin juuri kokopitkän Subin enkä minä jaa Subejani kenenkään kanssa, edes vessanpöntön.

Elämä onkin aika erikoinen pläjäys. Ensin ei tapahdu mitään, ja sitten kun vihdoin alkaa tapahtua, niin ei meinaa loppua näkyä. Voin sanoa, että tänä vuonna tunteita on tunnettu. Onneksi tykkään itkemisestä, niin ei ole niin paha tämä minun elämäni ollut.

Kiitos teille kaikille siellä ja muuallakin, että olette täällä kanssani kokemassa elämän pläjäyksiä. Toivon kaikille hirveän paljon kaikkea hyvää kivoihin päiviin ja erityisen paljon hyvää epäkivoihin päiviin.

Pus.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ennemmin tai myöhemmin kaikki loppuu

Kaikki hyvä ja paha loppuu aikanaan, jotta elämä voi olla taas vähän aikaa suht neutraalia, kunnes se tuntuu taas hyvältä tai pahalta. Se on tärkeää, että kaikki loppuu aikanaan eikä mikään ole ikuista.

Niin myös määmatkat loppuvat.

Eilen päätin käydä seikkailulla keskustassa. Katsoin kartasta, että sinne menee paikallinen bussi, ja halusin kokeilla sitä. Kun lähdin hotellihuoneelta, tuttu taksikuski kysyi, mihin menen ja kertoi sitten, että tuohon tienvarteen käy odottamaan ja bussi tulee. Se oli hyvä keskustelu, koska olisin mennyt aivan väärän tien varteen ilman häntä.

Siinä kadunkulmassa istuin ja katselin autoja. Toisesta suunnasta tuli sellainen ihana sininen paikallisbussi. Minä vilkutin sille ja huusin "Phuket town", ja kuski näytti peukkua ja minä näytin peukkua. Sitten vilkuttelimme toisillemme hymyillen.

10 minuutin kuluttua tuli minun bussini toisesta suunnasta, pysäytin sen laserkatseellani sekä kokovartaloheilumisella ja hyppäsin kyytiin. Rupesin heti ottamaan selfietä itsestäni. Hetken päästä päätin vielä varmistaa kaikilta muilta kanssamatkustajiltani eli yhdeltä, mihin olenkaan menossa, joten sanoin kuuluvasti "Phuket town". Kanssamatkustaja näytti järkyttyneeltä, siltä kuin katukoira olisi kussut hänen kookokseensa. Jo pian tajusin, että olin väärässä bussissa menossa väärään suuntaan.

Kun kanssamatkustaja oli pysäyttänyt lihaksillaan bussin, hyppäsin sieltä pois ja menin kadun toiselle puolelle. Siinä vaiheessa tajusin, että sekä minä että aikaisemmin jututtamani taksikuski luulimme molemmat, että minä tiedän, missä on Phuket town. Muuten hän olisi tarkentanut, että mene toiselle puolelle katua. Alan ymmärtää, että päässäni on salaisia karttoja, jotka eivät mätsää todellisuuden kanssa. Tämä ei haittaa minua, koska näin elämäni on aina yhtä seikkailua.

Myöskin tajusin, että se edellinen bussi oli tosiaan ottamassa minua kyytiin, mutta minä se vain istuin paikallani ja peukutin. Ihan kuin Tinder-treffeilläkin aina. Hymyilen ja peukutan, ja lähden sitten väärään suuntaan.

Tänään ja joka ikinen määmatka-aamu olen herännyt vahingossa kello kuudelta. Yleensä en tykkää heräillä aikaisin, mutta jos vahingossa käy tällainen, minkäs teet. Olenkin huomannut, että näissä aamuissa on jotain ihanaa, kun aamupalalla on vain pari hiljaista ihmistä, ja rannallakin. Kello 13.00 minusta tuntuu, että olen valmis jo nukkumaan. Ei siksi, että väsyttäisi vaan siksi, että olen tehnyt jo kaiken. Olen aika tehokas.

Yhtä asiaa en ole vielä tehnyt, ja se on pakkaaminen. Teen sen tänään illalla, kun valvon myöhään eli yhdeksään, jopa kymmeneen.

Koska olen koko loman ajan pitänyt ilmastointia +27 asteessa ja nukkunut tyytyväisenä yöpuvussani peiton alla, tajusin, että on pakko alkaa muistutella kehoa siitä, miltä tuntuu taas elää arkussa maan alla eli Suomen talvessa. Siksi eilen laitoin ilmastointia kylmemmälle, +26 asteeseen. Nyt paleltaa.

Silti kivaa tulla Suomeen. Siellä on Dada-koissu vielä hengissä vaikka ihan riutunut on hän elämäntaakasta ja ystäväkoissun kuolemasta. Myös ystävät ja perhe on hengissä. Se on paras joulun lahja.

Mutta koska minulle ei mikään riitä, toivon pukilta myös poikaystävää. Sellaista, jota voi pussailla paljon ja kaikkialle. Kiitos.