Google-haut

Google-haut

lauantai 30. joulukuuta 2017

Elämä on kuolemaa

Moikka ja terve!

Monet seuraajani tietävätkin, että tämä kuukausi on ollut minulle kova. Menetin nimittäin toisen koirani Dadan kuolemalle. Tämä tapahtui heti määmatkani jälkeen. Sieluni sopukoissa tiesin kyllä koko reissun ajan, että näin tulee käymään. Dada oli voinut huonosti jo pitkään, kaikki alkoi Tipu-koirakaverin kuoleman jälkeen toukokuussa. Kun tulin reissusta, Dadasta oli elämä hiipunut jo pitkälle kauas.

Suru on ollut läsnä, ja se muuttaa muotoaan. Ensin oli lämmin suru, joka tuli sydämestäni ja sisältäni. Itkin luopumista ja itkin joka päivä. Nyt se on muuttunut kylmäksi suruksi, joka tulee harvemmin. Ihan kuin se tulisi ulkopuolelta minua. Alan ymmärtää, etten koskaan enää näe koiriani. Toissapäivänä istuin paikalla, jossa koirani aina nukkuivat, silittelin lattiaa ja itkin pääni turvonneeksi palloksi.

On tärkeää surra.

Olenkin ollut aika väsynyt. Itkemisen jälkeen nukuttaa niin hyvin. Turvonnut pallopääni keinutteli minut 11 tunnin unille.

Elämä muistuttaa koiristani vielä pitkään. Arki on niin kovin erilaista. En tiedä, mitä kuuluu tehdä aamuisin ja iltaisin, kun ei tarvitse viedä ketään pissalle ja kakalle. Olen ollut ilman koiraa viimeksi, kun olin viisivuotias. Tuntuu kuin puuttuisi raaja. Sellainen karvainen raaja, joka rakastaa ehdoitta ja on aina iloinen ja nuolee naamaa ja osaa ulostaa ja syödä.

Mutta kaikkeen tottuun.

Ja on jotain kivaakin minulla tulossa. Nimittäin toinen kirjani on kaupoissa maaliskuussa. Olen ollut viikko tolkulla paskahalvauksen kourissa, koska editoinnin viimeinen vaihe on meneillään ja sitten ei voi enää tehdä mitään. Siitäkin pitää luopua. Pitää uskaltaa laskea se tekstinperkele maailmalle. Tämmöiset hetket ovat hirvittävän jännittäviä. Ihan jopa oksettaa. En kuitenkaan viitsi oksentaa, koska en osaa enkä uskalla, ja söin juuri kokopitkän Subin enkä minä jaa Subejani kenenkään kanssa, edes vessanpöntön.

Elämä onkin aika erikoinen pläjäys. Ensin ei tapahdu mitään, ja sitten kun vihdoin alkaa tapahtua, niin ei meinaa loppua näkyä. Voin sanoa, että tänä vuonna tunteita on tunnettu. Onneksi tykkään itkemisestä, niin ei ole niin paha tämä minun elämäni ollut.

Kiitos teille kaikille siellä ja muuallakin, että olette täällä kanssani kokemassa elämän pläjäyksiä. Toivon kaikille hirveän paljon kaikkea hyvää kivoihin päiviin ja erityisen paljon hyvää epäkivoihin päiviin.

Pus.

5 kommenttia:

  1. Voi, minuakin suretti suuresti Dadan ja aiemmin Tipun kuolema. Oma 10 vuotias koirani on vielä hyvässä kunnossa, mutta koskaan ei tiedä milloin päivät päättyy :( Aijotko hankkia uutta koiraa?

    VastaaPoista
  2. Hyi hitto kun oikeen otti mahasta tuo tekstin laskeminen maailmalle. Ite en varmaan siihen koskaan pysty, oon niin neuroottinen etten pystyis luopumaan :) Mutta onnea kirjasta ja toivotaan parempaa ensi vuotta :)

    VastaaPoista
  3. Otan osaa, rakkaan perheenjäsenen menetys sattuu kovin. "Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa."

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.