Moitsu!
Kesässä parasta on se, että ensin on kylmää ja sitten on lämmintä ja sitten on kylmää. Semmoisesta yllätyksellisyydestä pidän minä. Kun raottaa aamulla silmiä, ei voi vielä tietää, näkyykö nännit paidan läpi vai ei. Mutta sitten voikin heti jo kävellä parvekkeelle ja lausua tutut sanat: "Henriikka, Henriikka näytä nännis, onko tänään vähän vilakka."
Perustaisinko sääaseman? En tiedä vielä.
Olin koko viime viikon maalla mummolassa. Pelasin korttia, söin metsämansikoita, tapoin hyttysiä, opettelin seisomaan käsillä tuloksetta, kävin Savonlinnassa syömässä muikkuja ja lörtsyjä ja ostoksilla kesäkauppa Palonissa (suosittelen, kotimaista disainia!), tein ristikoita, leikin lasten kanssa, tuijotin serkkuani, joka tuli ameriikoista käymään, luin, piereskelin salaa ja salaamatta, laitoin pyykkejä narulle ja otin pois, kitkin, kastelin kukkasia, saunoin, uin ja kävin vähäsen Sulkavan souduissa rilluttelemassa tätieni kanssa. Yöt nukuin mummin vieressä. Parasta.
"Missä siun sulhot on?" mummini kysyi heti ensimmäisenä, kun
nähtiin. Hätäisesti keksin, että tuolta ne on kaikki tulossa perästä
parijonossa, pistin kävelemmään.
Börnis ei ole täysin ohi, mutta voiton puolella jo. Niin toivon ainakin. Mahakipu on mennyt pois. Sen jälkeen vitutti aivan älyttömästi kolme (3) viikkoa putkeen joka päivä. Vitutin itsekin itseäni. Kaikki, mitä sanoin ääneen, vitutti.
Mietinkin usein, että ole ämmä hiljaa, kun ei sulla ole mitään järkevää sanottavaa. Siksi kenties en ole kirjoittanutkaan. Siksi kenties huusin uimastadiolla "Voi vittu!" kovaan ääneen, kun joku örvelö tuli ohitusmeiningeissä päin vastaantulevien kaistalta. Ensin kyllä pyysin anteeksi, koska luulin, että olin kroolannut itse väärälle kaistalle ja vahingossa vetänyt vastaantulijaa avokämmenellä turpaan. Mutta ei. Se olikin sen toisen syy. Siksi huusin. Kyllä välillä saa huutaa ja olla vittuuntunutkin.
Vitutus on tuntunut tosi hyvälle, ja olen siksi ollut hirmu onnellinen, koska koko börniksen ajan ja sitä ennenkin en tuntenut mitään missään. Ei kiukkua, ei surua, ei iloa, ei panetusta, ei mitään. Nyt näin jälkikäteen tuntuu kuin sisällä olisi ollut joku semmoinen iso massa, josta ei saa kiinni. Vähän kuin valtameri - voi olla varma, että siellä on elämää, mutta että minkälaista, sitä ei uskalla edes miettiä.
Mutta nyt ei enää ota päähän yhtään niin paljon. Eilen ihan melkein itkeä tirautin kyyneleitä, kun tulin kotiin ja huomasin, että täällähän on ihan kivaa taas. Mutta sitten unohdin itkeä, kun tulikin kiire hakea koiria hoitosedältä kotiin. Illalla yritin vielä väkisinitkeä, mutta ei irronnut tipan tippaa.
Seuraava määmatkakin lähestyy kovaa vauhtia ja Flow-festarit myös. Ajattelin osallistua molempiin, myös omalle määmatkalleni. Siellä Aasiassa varmaan sataa niin perkeleesti, että minusta tulee limainen ja ällöttävä, mutta ei se haittaa mitään.
Kuulemisiin ja kivaa kesää kaikille!
