Kun sinkkunainen tapaa sinkkumiehen...

(Löysin tämmösen vanhan tekstin läppäriltä. Tää kuvastaa meikeläistä aika hyvin noin viisi vuotta sitten. Oi niitä aikoja, kun olin hullu ämmä. <3)

Aluksi olivat nainen, sinkkuus ja normaalius maximus.

Elämä rullasi paikallaan. Oli työt ja harrastukset. Kun kaverit kysyivät, että onko ollut mitään sutinaa, pystyi jo tutulla rutiinilla heittämään, että no ei ole mitään eikä koskaan tule olemaankaan.

Sitten tulee ex tempore -baarireissu ystävien kanssa ja kaikki menee nappiin. Aamulla kainalosta löytyy semmoinen ihan kiva jörrikkä, jonka kanssa vielä aamulla vähän suukotellaan, paneskellaan nautinnollisesti ja nauretaan yhdessä.

Vaihdetaan numeroita, koska eihän sitä koskaan tiedä. Mies lähtee kotiin. Darrapaskan levittäytyessä vessanpöntön seinämille hoetaan itselle, että ihan yhden illan juttu vaan ja ei tässä mitään sen suurempaa nyt ole. Salaa toivotaan kuitenkin, että olisi.

Seuraavat päivät kytätään kännykkää kuin hullu. Ja aina, kun se soi, sydän käy hetkellisesti oikealla puolella rintakehää. Soittajana kuitenkin aina äiti.

Kunnes sitten vihdoinkin jörrikkä laittaa tekstiviestin. Mennään yhdessä kahville. Ennen kuin mies on ehtinyt edes asetella kankkujaan kahvilan penkille, ollaan jo mietitty, että kyllä tämän voisi esitellä vanhemmille ja kavereille. Sovitellaan mielessä miestä milloin jonkun häihin, milloin hautajaisiin. Sopisi myös kivasti kainaloon, kun kaverilla on grillibileet. Perhekin tykkäisi. Sisko sanoisi, että se on tosi hauska tyyppi, ja veli katsoisi sen kanssa jotain urheilullista peliä ja joisi kaljaa.

Tästä innostuneena laitetaan miehelle seuraavana viikonloppuna parin viinilasillisen jälkeen muutama hauska viesti. Kytätään (jälleen) puhelinta kuin sekopää koko ilta. Sitten loppuillasta laitetaan vielä pari viestiä perään. Rennosti ja coolisti.

Aamulla herätään siihen, että viestejä on lähtenyt 10 eikä yhteenkään ole tullut vastausta. Jännä. Mietitään ihan tosissaan, että ehkä viestit eivät menneetkään perille. Mietitään, että eikö se muka ymmärtänyt niitä viestejä. Nehän oli vitsejä. Huumoria. 10 hauskaa viestiä. Kytätään jokaista somekanavaa kolmen minuutin välein ja odotetaan, että mies tulee online-tilaan.

Ja sitten se tapahtuu. Vihdoinkin. Mies on Facebookissa, vihreä pallo siellä kertoo, että täällä ollaan. Poskille nousee puna ja sydän sykähtelee kiivaasti. Kohta se juttelee. Kohta se vastaa. Sitä varmaan naurattaa ne viestit.

Vihreä pallo häviää. Mies on poistunut paikalta. Pettymys valuu karvaana pitkin rinnuksia. Niin myös räkä ja kyyneleet. Itkettää taas. Darra ja kaikkea. Kukaan ei koskaan rakasta.

Seuraavalla viikolla käydään kavereiden kanssa voimauttavia keskusteluja, että "ei se vaan ollu sua varten ja löydät paremman". Olo kohenee pikku hiljaa.

Parin viikon päästä tuumaillaan itsekseen, että taas on polvet ruvella ja häämekko poltettu kundin takia, jota on nähty kaksi kertaa. Omalle peilikuvalle hoetaan, että ei koskaan enää.

Ja kun kolmen kuukauden päästä tavataan joku uusi ihana...

... alkaa tismalleen sama rumba.