Paniikkikohtaukset ja ahdistus

Sain kirjeen lukijaltani, joka toivoi, että kirjoitan paniikkikohtauksistani.

Ensimmäinen paniikkikohtaus iski 23-vuotiaana, kun opiskelin opettajaksi ja olin suorittamassa perusharjoittelua koulussa. Muutama päivä aikaisemmin oli tapahtunut Jokelan kouluampuminen. Puhuimme tästä aiheesta muiden opettajaksi opiskelevien kanssa.

Yhtäkkiä en pystynyt olemaan enää luokassa. Pyörrytti. Silmissä sumeni. Kädet tärisivät ja jalat. Sydän hakkasi kovaa. Luokkahuone tuntui epätodelliselta. Lähdin pois ja päättelin, että minulla on kokovartalokasvain, joka tappaa minut siihen paikkaan.

Ei ollut. Onneksi. Menin muutaman päivän kuluttua lääkäriin, koska olin varma, että kuolen pian. Siellä minulle selvisi, että kyseessä oli "vain" paniikkikohtaus. Annoin sille nimeksi Jälli, koska luin jostakin, että se helpottaa.

Ei helpottanut. Taistelin kohtausten kanssa vuoden verran. Taistelin kampaajalla, leffateatterissa, metrossa, kavereiden kanssa, kotona, vanhempien luona, kaupassa. Kaikkialla.

Väsyin siihen, että joka aamu herätessäni sykkeet olivat niin korkealla, että kohtaus olisi saattanut helposti iskeä uudelleen. En ollut turvassa siltä edes kotonani.

Joten tuli päivä, kun en pystynyt lopettamaan itkemistä. Olin hajonnut palasiksi siinä vaiheessa jo. Ahdistus oli täysillä päällä. Soitin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön mielenterveyspalveluihin. Jouduin jonottamaan ennen kuin kukaan vastasi. Pelkäsin, mitä tapahtuu, jos en jaksa jonottaa. Kun vihdoin vastattiin, itkin koko puhelun ajan.

Kävin psykologin vastaanotolla puolen vuoden ajan (psykoterapiaan oli liian pitkät jonot, en olisi voinut odottaa). Itkin joka kerta, käärin märästä paperista semmoista rullaa. Aina sama kaava. Uskalsin sanoa ensimmäistä kertaa ääneen, että haluan pois kehostani, koska siellä on niin paha olla. Pelkäsin, että tapan itseni. Luulin, että tapan itseni.

Tuli toinen kouluampumistapaus. Luulin, että minäkin kohta tapan kaikki. Että polkuni on tallattu valmiiksi, enkä voi siihen enää vaikuttaa. Sisältä olin jo puoliksi mullan alla. Hoidin kuitenkin opiskelut, työt ja parisuhteen täydellisesti enkä näyttänyt mitään ulospäin. #tunnollisuus

Vieraalle ihmiselle puhuminen auttoi kuitenkin pikku hiljaa. Auttoi, että pääsin sanomaan ääneen sen, että haluan ajaa autolla seinään. Että minä pelkään. Että en välitä enää mistään. Että minua ei kiinnosta, jääkö joku kaipaamaan minua, vaikka en ole täällä.

"Valkotakkiset ihmiset eivät tule hakemaan sinua, vaikka puhutkin kuolemasta. Ajatus on eri asia kuin teko", psykologi sanoi minulle. Tämän ajatuksen voimin minä jaksoin, vaikka pelkäsin joka päivä, että vahingoitan itseäni tai muita.

Puolen vuoden päästä olin käsitellyt jo sen verran asioita, jotka tähän jamaan minut saivat, että pystyin jatkamaan jälleen suht normaalia elämää ilman psykologin apua.

Silloin halusin vain selvitä päivästä hengissä, en ymmärtää, mikä minulla oli. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että se oli hyvin pahaa ahdistusta. Ja että ahdistus-tunteeseen kuuluvat tietyt asiat, kuten vaikkapa kuoleman ajattelu ja paniikki.

Ymmärsin, että ahdistus ja paniikkikohtaukset eivät ole maailman loppu eivätkä edes vaarallisia, vaikka ne siltä tuntuvatkin.

Tärkeintä on puhua niistä tuntemuksista, kohdata ne, hyväksyä ne. Siitä alkaa parantuminen.

Puoli vuotta sitten minulla oli börnis eli burn out. Se ei tuntunut yhtään niin pahalta, vaikka hirveää sekin oli. Olen siis voimistunut. En ajatellut kuolemaa vaikka ahdistikin. Ymmärsin, että olen liian kiltti ja tunnollinen. Että en laita omaa hyvinvointiani koskaan etusijalle. Jos sen tajuamiseen tarvitaan börnis, niin olkoon sitten niin.

En ole vihainen itselleni. Ennen paniikkikohtauksia ja pahinta ahdistusta olin vihainen kaiken aikaa ja kaikelle. Hirveän vihainen. Huusin poikaystävälleni ja koirilleni, raivosin pienistä turhista asioista. En ole enää sellainen. Asioiden läpikäyminen poisti minusta ylimääräisen kiukun. En myöskään saa paniikkikohtauksia enää, ja jos melkein semmoinen iskee, pysäytän kaiken ja rauhoitan itseni. Katson ensin, että mitä minulla on päälläni, ja ajattelen sitten, että näissä vaatteissa on hyvä kuolla - ja paniikkikohtaus on silleen, että wadaaap, etkö sä pelkää mua, ja menee pois.

Opettelen nyt (vasta) laittamaan itseni etusijalle, rakastamaan itseäni. Kuukausi sitten ymmärsin, että olen erityisherkkä. Tämä taas avasi ihan uusia mahdollisuuksia kasvattaa minäkuvaani ja itsetuntoani, koska ne särkyivät aika pahasti. Ymmärrän nyt myös sen, miksi ihastun todella tulisesti ja intohimoisesti. Ymmärrän, että sellainen minä olen, sellainen hermojärjestelmäni on.

Tästä aiheesta kirjoittaminen ei ole minulle rohkeutta. Minulle ei ole rohkeutta kirjoittaa siitä, että yritin teininä tunkea banaania vaginaani. Minä pelkään muita asioita, esimerkiksi miehiä. Minulle olisi helpompaa ottaa suihin rahasta kuin puhua miehen kanssa. Tähän ei liity mitään traumaa. Luulen, että se johtuu siitä, että pelkään tulevani torjutuksi tai ihastuvani sellaiseen, joka ei välitä minusta.

Mutta arvatkaa, että minä olen hurjan vahva nykyään. Herkkyys ja energisyys ovat vaikea yhdistelmä, ja siksi olenkin usein juossut itseni suohon. Ymmärrän nyt, että en pystyn kaikkeen eikä minun tarvitsekaan. Ymmärrän pysähtyä ja kuunnella itseäni. Vihdoinkin. :)

Nuoltakin pitää vetää ensin taaksepäin ennen kuin se voi lähteä vauhdilla eteen.

Siispä rohkeutta kaikki ystäväiseni. Uskomatonta kyllä, näistäkin asioista selviää hengissä.