Moikka ja terve!
Monet seuraajani tietävätkin, että tämä kuukausi on ollut minulle kova. Menetin nimittäin toisen koirani Dadan kuolemalle. Tämä tapahtui heti määmatkani jälkeen. Sieluni sopukoissa tiesin kyllä koko reissun ajan, että näin tulee käymään. Dada oli voinut huonosti jo pitkään, kaikki alkoi Tipu-koirakaverin kuoleman jälkeen toukokuussa. Kun tulin reissusta, Dadasta oli elämä hiipunut jo pitkälle kauas.
Suru on ollut läsnä, ja se muuttaa muotoaan. Ensin oli lämmin suru, joka tuli sydämestäni ja sisältäni. Itkin luopumista ja itkin joka päivä. Nyt se on muuttunut kylmäksi suruksi, joka tulee harvemmin. Ihan kuin se tulisi ulkopuolelta minua. Alan ymmärtää, etten koskaan enää näe koiriani. Toissapäivänä istuin paikalla, jossa koirani aina nukkuivat, silittelin lattiaa ja itkin pääni turvonneeksi palloksi.
On tärkeää surra.
Olenkin ollut aika väsynyt. Itkemisen jälkeen nukuttaa niin hyvin. Turvonnut pallopääni keinutteli minut 11 tunnin unille.
Elämä muistuttaa koiristani vielä pitkään. Arki on niin kovin erilaista. En tiedä, mitä kuuluu tehdä aamuisin ja iltaisin, kun ei tarvitse viedä ketään pissalle ja kakalle. Olen ollut ilman koiraa viimeksi, kun olin viisivuotias. Tuntuu kuin puuttuisi raaja. Sellainen karvainen raaja, joka rakastaa ehdoitta ja on aina iloinen ja nuolee naamaa ja osaa ulostaa ja syödä.
Mutta kaikkeen tottuun.
Ja on jotain kivaakin minulla tulossa. Nimittäin toinen kirjani on kaupoissa maaliskuussa. Olen ollut viikko tolkulla paskahalvauksen kourissa, koska editoinnin viimeinen vaihe on meneillään ja sitten ei voi enää tehdä mitään. Siitäkin pitää luopua. Pitää uskaltaa laskea se tekstinperkele maailmalle. Tämmöiset hetket ovat hirvittävän jännittäviä. Ihan jopa oksettaa. En kuitenkaan viitsi oksentaa, koska en osaa enkä uskalla, ja söin juuri kokopitkän Subin enkä minä jaa Subejani kenenkään kanssa, edes vessanpöntön.
Elämä onkin aika erikoinen pläjäys. Ensin ei tapahdu mitään, ja sitten kun vihdoin alkaa tapahtua, niin ei meinaa loppua näkyä. Voin sanoa, että tänä vuonna tunteita on tunnettu. Onneksi tykkään itkemisestä, niin ei ole niin paha tämä minun elämäni ollut.
Kiitos teille kaikille siellä ja muuallakin, että olette täällä kanssani kokemassa elämän pläjäyksiä. Toivon kaikille hirveän paljon kaikkea hyvää kivoihin päiviin ja erityisen paljon hyvää epäkivoihin päiviin.
Pus.
Google-haut
lauantai 30. joulukuuta 2017
sunnuntai 3. joulukuuta 2017
Ennemmin tai myöhemmin kaikki loppuu
Kaikki hyvä ja paha loppuu aikanaan, jotta elämä voi olla taas vähän
aikaa suht neutraalia, kunnes se tuntuu taas hyvältä tai pahalta. Se on tärkeää, että kaikki loppuu aikanaan eikä mikään ole ikuista.
Niin myös määmatkat loppuvat.
Eilen päätin käydä seikkailulla keskustassa. Katsoin kartasta, että sinne menee paikallinen bussi, ja halusin kokeilla sitä. Kun lähdin hotellihuoneelta, tuttu taksikuski kysyi, mihin menen ja kertoi sitten, että tuohon tienvarteen käy odottamaan ja bussi tulee. Se oli hyvä keskustelu, koska olisin mennyt aivan väärän tien varteen ilman häntä.
Siinä kadunkulmassa istuin ja katselin autoja. Toisesta suunnasta tuli sellainen ihana sininen paikallisbussi. Minä vilkutin sille ja huusin "Phuket town", ja kuski näytti peukkua ja minä näytin peukkua. Sitten vilkuttelimme toisillemme hymyillen.
10 minuutin kuluttua tuli minun bussini toisesta suunnasta, pysäytin sen laserkatseellani sekä kokovartaloheilumisella ja hyppäsin kyytiin. Rupesin heti ottamaan selfietä itsestäni. Hetken päästä päätin vielä varmistaa kaikilta muilta kanssamatkustajiltani eli yhdeltä, mihin olenkaan menossa, joten sanoin kuuluvasti "Phuket town". Kanssamatkustaja näytti järkyttyneeltä, siltä kuin katukoira olisi kussut hänen kookokseensa. Jo pian tajusin, että olin väärässä bussissa menossa väärään suuntaan.
Kun kanssamatkustaja oli pysäyttänyt lihaksillaan bussin, hyppäsin sieltä pois ja menin kadun toiselle puolelle. Siinä vaiheessa tajusin, että sekä minä että aikaisemmin jututtamani taksikuski luulimme molemmat, että minä tiedän, missä on Phuket town. Muuten hän olisi tarkentanut, että mene toiselle puolelle katua. Alan ymmärtää, että päässäni on salaisia karttoja, jotka eivät mätsää todellisuuden kanssa. Tämä ei haittaa minua, koska näin elämäni on aina yhtä seikkailua.
Myöskin tajusin, että se edellinen bussi oli tosiaan ottamassa minua kyytiin, mutta minä se vain istuin paikallani ja peukutin. Ihan kuin Tinder-treffeilläkin aina. Hymyilen ja peukutan, ja lähden sitten väärään suuntaan.
Tänään ja joka ikinen määmatka-aamu olen herännyt vahingossa kello kuudelta. Yleensä en tykkää heräillä aikaisin, mutta jos vahingossa käy tällainen, minkäs teet. Olenkin huomannut, että näissä aamuissa on jotain ihanaa, kun aamupalalla on vain pari hiljaista ihmistä, ja rannallakin. Kello 13.00 minusta tuntuu, että olen valmis jo nukkumaan. Ei siksi, että väsyttäisi vaan siksi, että olen tehnyt jo kaiken. Olen aika tehokas.
Yhtä asiaa en ole vielä tehnyt, ja se on pakkaaminen. Teen sen tänään illalla, kun valvon myöhään eli yhdeksään, jopa kymmeneen.
Koska olen koko loman ajan pitänyt ilmastointia+ 27 asteessa ja nukkunut tyytyväisenä yöpuvussani peiton alla, tajusin, että on pakko alkaa muistutella kehoa siitä, miltä tuntuu taas elää arkussa maan alla eli Suomen talvessa. Siksi eilen laitoin ilmastointia kylmemmälle, +26 asteeseen. Nyt paleltaa.
Silti kivaa tulla Suomeen. Siellä on Dada-koissu vielä hengissä vaikka ihan riutunut on hän elämäntaakasta ja ystäväkoissun kuolemasta. Myös ystävät ja perhe on hengissä. Se on paras joulun lahja.
Mutta koska minulle ei mikään riitä, toivon pukilta myös poikaystävää. Sellaista, jota voi pussailla paljon ja kaikkialle. Kiitos.
Niin myös määmatkat loppuvat.
Eilen päätin käydä seikkailulla keskustassa. Katsoin kartasta, että sinne menee paikallinen bussi, ja halusin kokeilla sitä. Kun lähdin hotellihuoneelta, tuttu taksikuski kysyi, mihin menen ja kertoi sitten, että tuohon tienvarteen käy odottamaan ja bussi tulee. Se oli hyvä keskustelu, koska olisin mennyt aivan väärän tien varteen ilman häntä.
Siinä kadunkulmassa istuin ja katselin autoja. Toisesta suunnasta tuli sellainen ihana sininen paikallisbussi. Minä vilkutin sille ja huusin "Phuket town", ja kuski näytti peukkua ja minä näytin peukkua. Sitten vilkuttelimme toisillemme hymyillen.
10 minuutin kuluttua tuli minun bussini toisesta suunnasta, pysäytin sen laserkatseellani sekä kokovartaloheilumisella ja hyppäsin kyytiin. Rupesin heti ottamaan selfietä itsestäni. Hetken päästä päätin vielä varmistaa kaikilta muilta kanssamatkustajiltani eli yhdeltä, mihin olenkaan menossa, joten sanoin kuuluvasti "Phuket town". Kanssamatkustaja näytti järkyttyneeltä, siltä kuin katukoira olisi kussut hänen kookokseensa. Jo pian tajusin, että olin väärässä bussissa menossa väärään suuntaan.
Kun kanssamatkustaja oli pysäyttänyt lihaksillaan bussin, hyppäsin sieltä pois ja menin kadun toiselle puolelle. Siinä vaiheessa tajusin, että sekä minä että aikaisemmin jututtamani taksikuski luulimme molemmat, että minä tiedän, missä on Phuket town. Muuten hän olisi tarkentanut, että mene toiselle puolelle katua. Alan ymmärtää, että päässäni on salaisia karttoja, jotka eivät mätsää todellisuuden kanssa. Tämä ei haittaa minua, koska näin elämäni on aina yhtä seikkailua.
Myöskin tajusin, että se edellinen bussi oli tosiaan ottamassa minua kyytiin, mutta minä se vain istuin paikallani ja peukutin. Ihan kuin Tinder-treffeilläkin aina. Hymyilen ja peukutan, ja lähden sitten väärään suuntaan.
Tänään ja joka ikinen määmatka-aamu olen herännyt vahingossa kello kuudelta. Yleensä en tykkää heräillä aikaisin, mutta jos vahingossa käy tällainen, minkäs teet. Olenkin huomannut, että näissä aamuissa on jotain ihanaa, kun aamupalalla on vain pari hiljaista ihmistä, ja rannallakin. Kello 13.00 minusta tuntuu, että olen valmis jo nukkumaan. Ei siksi, että väsyttäisi vaan siksi, että olen tehnyt jo kaiken. Olen aika tehokas.
Yhtä asiaa en ole vielä tehnyt, ja se on pakkaaminen. Teen sen tänään illalla, kun valvon myöhään eli yhdeksään, jopa kymmeneen.
Koska olen koko loman ajan pitänyt ilmastointia
Silti kivaa tulla Suomeen. Siellä on Dada-koissu vielä hengissä vaikka ihan riutunut on hän elämäntaakasta ja ystäväkoissun kuolemasta. Myös ystävät ja perhe on hengissä. Se on paras joulun lahja.
Mutta koska minulle ei mikään riitä, toivon pukilta myös poikaystävää. Sellaista, jota voi pussailla paljon ja kaikkialle. Kiitos.
torstai 30. marraskuuta 2017
Määmatkailu on parasta
Moikka ja terveisiä määmatkalta Thaimaan Khao Lakista!
Odottelen juuri hotellihuoneessa ajan kulumista ja katselen sateista maisemaa. Tunnin päästä "Halvempi kuin hotellitaksi" tulee hakemaan minua ja vie Phuketiin. Siellä olen muutaman päivän ja sitten palaan Suomeen. Phuketista haluaisin ostaa yhden asian eli kaksi, ja ne ovat mango sekä uikkarit, joilla voi uida. Siis sellaiset kunnon merkkiuikkaribikinit, jotka eivät valahda nilkkoihin, kun potkaisen vauhtia Mäkelänrinteen uima-altaan seinästä. Liian moni uimari on jo nähnyt persevän vakoni ja häpykarvoituksen kasvualustan täysin yllättäen ja pyytämättä.
Tämä on nyt kolmas määmatkani ja aina tulen tänne Thaimaahan, koska on niin mukavaa täällä ja lämmintä. Ei tarvitse pitää villasukkia. Suomessa aina tarvitsee kesät ja talvet.
Olin uhkarohkea ja otin palasissa olevan läppärini reissuun mukaan. Kirjoitin täällä nimittäin toisen kirjani uusimman käsikirjoitusversion valmiiksi. Ei ole enää kauaa, kun se jo menee taittoon ja painoon ja mattoon. Hirveä tuskanhiki on ollut sen takia ja ripulin. On epämiellyttävää laskea paskaa paineella vessanpönttöön, jossa on aika paljon vettä siellä pohjalla. Tiedätte, mitä siitä seuraa. Katosta saa sitä paskaa rapsutella pois viikko tolkulla. Käsikirjoituksen kanssa vähän sama homma.
Ilokseni sain tietää pari päivää sitten, että apurahahakemukseni uutta läppäriä varten meni positiivisesti läpi valaisimien ja röntgensäteiden. En malta odottaa, miltä tuntuu, kun kaikki näppäimet toimivat ja tietokone on yksi kiinteä esine.
Parasta tässä määmatkailussa on ehdottomasti se, että voi kuunnella itseään ripulin lisäksi. Minusta on kerrassaan huikeaa huomata, miten jokaisella reissulla seikkailee eri Henriikka. Aina vaan itsevarmempi ja rohkeampi. Ensimmäisellä määmatkalla näin leppoisia painajaisia, joissa minua puukotettiin ja sisäelimiäni revittiin. Toisellakin vielä näin, mutta en enää tällä kolmannella.
Välillä tykkään kuunnella vanhoja biisejä, jotka joskus vielä vuosia sitten saivat minut räkäpallona itkemään vasten puhdasta ikkunaa, koska joku mies sitä ja toinen tätä, vaikka ei oikeasti mitään.
Nyt en ole miettinyt yhtäkään miestä vaikka olen runkannut suihkussa melkein joka päivä! Tuntuu niin hyvälle se runkkaaminen sekä se, että on olemassa muitakin salaisia riettauksia kuin miehet, kuten ranskalaiset ja majoneesi, olen niin heikkona niihin ja täällä lomalla lasken itseni irti ja vedän sitä valkoista tahnaa nieluuni ja yskin rasvaa sitten kolme tuntia ulos.
Elämä on parasta siihen asti, kunnes kuolee. Toivottavasti vanhana majoneesit rinnuksilla.
Mukavaa viikkoa teille kaikille, olette ihania, ja rohkeutta kaikille, jotka lähtevät määmatkoille, se ei ole välttämättä niin helppoa mutta todella palkitsevaa!
Odottelen juuri hotellihuoneessa ajan kulumista ja katselen sateista maisemaa. Tunnin päästä "Halvempi kuin hotellitaksi" tulee hakemaan minua ja vie Phuketiin. Siellä olen muutaman päivän ja sitten palaan Suomeen. Phuketista haluaisin ostaa yhden asian eli kaksi, ja ne ovat mango sekä uikkarit, joilla voi uida. Siis sellaiset kunnon merkkiuikkaribikinit, jotka eivät valahda nilkkoihin, kun potkaisen vauhtia Mäkelänrinteen uima-altaan seinästä. Liian moni uimari on jo nähnyt persevän vakoni ja häpykarvoituksen kasvualustan täysin yllättäen ja pyytämättä.
Tämä on nyt kolmas määmatkani ja aina tulen tänne Thaimaahan, koska on niin mukavaa täällä ja lämmintä. Ei tarvitse pitää villasukkia. Suomessa aina tarvitsee kesät ja talvet.
Olin uhkarohkea ja otin palasissa olevan läppärini reissuun mukaan. Kirjoitin täällä nimittäin toisen kirjani uusimman käsikirjoitusversion valmiiksi. Ei ole enää kauaa, kun se jo menee taittoon ja painoon ja mattoon. Hirveä tuskanhiki on ollut sen takia ja ripulin. On epämiellyttävää laskea paskaa paineella vessanpönttöön, jossa on aika paljon vettä siellä pohjalla. Tiedätte, mitä siitä seuraa. Katosta saa sitä paskaa rapsutella pois viikko tolkulla. Käsikirjoituksen kanssa vähän sama homma.
Ilokseni sain tietää pari päivää sitten, että apurahahakemukseni uutta läppäriä varten meni positiivisesti läpi valaisimien ja röntgensäteiden. En malta odottaa, miltä tuntuu, kun kaikki näppäimet toimivat ja tietokone on yksi kiinteä esine.
Parasta tässä määmatkailussa on ehdottomasti se, että voi kuunnella itseään ripulin lisäksi. Minusta on kerrassaan huikeaa huomata, miten jokaisella reissulla seikkailee eri Henriikka. Aina vaan itsevarmempi ja rohkeampi. Ensimmäisellä määmatkalla näin leppoisia painajaisia, joissa minua puukotettiin ja sisäelimiäni revittiin. Toisellakin vielä näin, mutta en enää tällä kolmannella.
Välillä tykkään kuunnella vanhoja biisejä, jotka joskus vielä vuosia sitten saivat minut räkäpallona itkemään vasten puhdasta ikkunaa, koska joku mies sitä ja toinen tätä, vaikka ei oikeasti mitään.
Nyt en ole miettinyt yhtäkään miestä vaikka olen runkannut suihkussa melkein joka päivä! Tuntuu niin hyvälle se runkkaaminen sekä se, että on olemassa muitakin salaisia riettauksia kuin miehet, kuten ranskalaiset ja majoneesi, olen niin heikkona niihin ja täällä lomalla lasken itseni irti ja vedän sitä valkoista tahnaa nieluuni ja yskin rasvaa sitten kolme tuntia ulos.
Elämä on parasta siihen asti, kunnes kuolee. Toivottavasti vanhana majoneesit rinnuksilla.
Mukavaa viikkoa teille kaikille, olette ihania, ja rohkeutta kaikille, jotka lähtevät määmatkoille, se ei ole välttämättä niin helppoa mutta todella palkitsevaa!
tiistai 31. lokakuuta 2017
28 asiaa, joissa olen hyvä
Kirjoitin noin vuosi sitten tänne blogiini 24 asiaa, joissa olen hyvä. Koska huomenna alkaa kuulemma marraskuu, päätin tehdä uuden listan ihan vaan siksi, että kuulemma on se marraskuu jo, ja ihminen tarvitsee pimeisiin iltoihin valoa sisältäpäin.
Tässäpä siis 28 kohdan lista asioista, joissa olen hyvä.
1. Olen hyvä lukemaan aamuisin uutisten otsikot väärin.
2. Osaan herätä aikaisin sekä vahingossa että tahallani.
3. Olen hyvä ajattelemaan kuolemaa lentokoneessa koko lennon ajan.
4. Piereskely.
5. Stalkkaaminen.
6. Olen erinomainen uskomaan omia selityksiäni.
7. Muistan aina kuunnella toista.
8. Osaan olla katsomatta puhelintani aika paljon, kun olen muiden ihmisten seurassa.
9. Pääsen asioista hyvin yli, koska annan itselleni aikaa käsitellä niitä.
10. Osaan nähdä hyviä asioita kaikessa, vaikka olisinkin ihan tosi vittuuntunut.
11. Olen hyvä rakastamisessa ja anteeksiantamisessa.
12. Ilahdun, kun näen ruokaa.
13. Olen universumin paras hieroja.
14. Osaan antaa muiden olla sellaisia kuin he ovat.
15. Pakaralihasten jännittäminen vuorotellen musiikin tahtiin.
16. Yksin puhuminen yksin ollessa ihan jo hississäkin tulla tupsuttaa suusta tarinaa.
17. Osaan harjoitella käsilläseisontaa vuoden oppimatta sitä.
18. Pystyn aistimaan toisista ihmisistä enemmän kuin he tietävätkään.
19. Olen hyvä uskomaan romanttisen rakkauteen siitäkin huolimatta, että enimmäkseen kaikki yritykset menevät suohon.
20. Yksin oleminen.
21. Itseni hemmottelu esimerkiksi masturboinnilla ja hyvällä Netflix-sarjalla ja ruoalla.
22. Osaan tuntea kaikkia tunteita.
23. Lapsenvahtiminen.
24. Osaan olla tosi ihana.
25. Olen hyvä pitämään jouluvaloja ympäri vuoden ja kuuntelemaan joululauluja lokakuussa.
26. Osaan uida.
27. Olen hyvä olemaan ajoissa joka paikassa ja silloinkin, kun olen myöhässä, olen ajoissa.
28. Olen taitava elämään.
Noin. Tällä kertaa napsahti 28 kohdan lista yhdeltä istumalta ja kerran seisomalta. Tee sinäkin oma lista itsellesi.
Pus.
Tässäpä siis 28 kohdan lista asioista, joissa olen hyvä.
1. Olen hyvä lukemaan aamuisin uutisten otsikot väärin.
2. Osaan herätä aikaisin sekä vahingossa että tahallani.
3. Olen hyvä ajattelemaan kuolemaa lentokoneessa koko lennon ajan.
4. Piereskely.
5. Stalkkaaminen.
6. Olen erinomainen uskomaan omia selityksiäni.
7. Muistan aina kuunnella toista.
8. Osaan olla katsomatta puhelintani aika paljon, kun olen muiden ihmisten seurassa.
9. Pääsen asioista hyvin yli, koska annan itselleni aikaa käsitellä niitä.
10. Osaan nähdä hyviä asioita kaikessa, vaikka olisinkin ihan tosi vittuuntunut.
11. Olen hyvä rakastamisessa ja anteeksiantamisessa.
12. Ilahdun, kun näen ruokaa.
13. Olen universumin paras hieroja.
14. Osaan antaa muiden olla sellaisia kuin he ovat.
15. Pakaralihasten jännittäminen vuorotellen musiikin tahtiin.
16. Yksin puhuminen yksin ollessa ihan jo hississäkin tulla tupsuttaa suusta tarinaa.
17. Osaan harjoitella käsilläseisontaa vuoden oppimatta sitä.
18. Pystyn aistimaan toisista ihmisistä enemmän kuin he tietävätkään.
19. Olen hyvä uskomaan romanttisen rakkauteen siitäkin huolimatta, että enimmäkseen kaikki yritykset menevät suohon.
20. Yksin oleminen.
21. Itseni hemmottelu esimerkiksi masturboinnilla ja hyvällä Netflix-sarjalla ja ruoalla.
22. Osaan tuntea kaikkia tunteita.
23. Lapsenvahtiminen.
24. Osaan olla tosi ihana.
25. Olen hyvä pitämään jouluvaloja ympäri vuoden ja kuuntelemaan joululauluja lokakuussa.
26. Osaan uida.
27. Olen hyvä olemaan ajoissa joka paikassa ja silloinkin, kun olen myöhässä, olen ajoissa.
28. Olen taitava elämään.
Noin. Tällä kertaa napsahti 28 kohdan lista yhdeltä istumalta ja kerran seisomalta. Tee sinäkin oma lista itsellesi.
Pus.
sunnuntai 22. lokakuuta 2017
Elämänviisausvideo
Moikka ja erittäin kivaa sunnuntaita kaikille! Tänään yllätin itseni tekemällä videon ja ihan vahingossa siitä tuli niin elämänviisauksellinen että.
maanantai 16. lokakuuta 2017
Määmatkavalmisteluiden tekeminen on parasta
En ole tehnyt yhtään mitään. Reissuun on vielä kuukausi.
No yhden tärkeän valmistelun olen tietysti tehnyt, mutta sehän on itsestäänselvyys. Olen säännöllisesti muistuttanut Suomeen jääviä ystäviäni ja tuttujani ja jopa tuntemattomiakin, että olen lähdössä kahden viikon lomalle ihan pian. Tätä valmistelua ei saa missään nimessä unohtaa. Muuten reissusta tulee ankea eikä siellä pysty nauttimaan mistään. Paras reissu on sellainen, josta muut ovat kateellisia. Edes vakuutus ei ole niin tärkeä, koska ei sillä tee mitään, ellei satu jotain. Mutta kateuden voimalla siivittää itsensä onnellisuuden transsiin todella helposti, ja paskastakin reissusta tulee kerrassaan ihana - ainakin jonkun toisen mielestä, ja se riittää.
Kohteenani on tuttuputtu Thaimaa, missä tavoitteeni on liikkua hotellihuoneesta meren rannalle ja lopulta veteen meduusan raiskaamaksi. En pidä heistä niin paljon. He tulevat näkymättömyysviittansa kanssa iholle asti ja yrittävät tuhota kaiken. Toisaalta ymmärrän kyllä. Jos joku tulisi täysin yllättäen ja pyytämättä kusemaan minun kotiini, minäkin hermostuisin.
Aion myös syödä paljon ja kaikkea, mitä vain tekee mieli. Ranskalaisia perunoita välipalaksi ja limsaa, jossa on vähintään desissä kolme kiloa sokeria ja muita piristeitä. Ehkä myös kirjoitan, mikäli läppärini säilyy ehjänä sinne asti. Tänään koneellani oli taas huono päivä eikä meinannut käynnistyä. Ehkä hänestä tuntuu kurjalta, kun hänen pohjansa on 95-prosenttisesti irti. Joudun kannattelemaan häntä esineiden päällä, koska hänen perseensä pörisee ja ylikuumenee hikiseksi. Minä ymmärrän häntäkin. En minäkään jaksaisi.
Tänään olen näemmä ymmärtäväisellä päällä. Oikein empaattinen ja mukava ihminen. Huomisesta ei tiedä kukaan.
Ihanan ymmärtäväistä viikkoa kaikille!
No yhden tärkeän valmistelun olen tietysti tehnyt, mutta sehän on itsestäänselvyys. Olen säännöllisesti muistuttanut Suomeen jääviä ystäviäni ja tuttujani ja jopa tuntemattomiakin, että olen lähdössä kahden viikon lomalle ihan pian. Tätä valmistelua ei saa missään nimessä unohtaa. Muuten reissusta tulee ankea eikä siellä pysty nauttimaan mistään. Paras reissu on sellainen, josta muut ovat kateellisia. Edes vakuutus ei ole niin tärkeä, koska ei sillä tee mitään, ellei satu jotain. Mutta kateuden voimalla siivittää itsensä onnellisuuden transsiin todella helposti, ja paskastakin reissusta tulee kerrassaan ihana - ainakin jonkun toisen mielestä, ja se riittää.
Kohteenani on tuttuputtu Thaimaa, missä tavoitteeni on liikkua hotellihuoneesta meren rannalle ja lopulta veteen meduusan raiskaamaksi. En pidä heistä niin paljon. He tulevat näkymättömyysviittansa kanssa iholle asti ja yrittävät tuhota kaiken. Toisaalta ymmärrän kyllä. Jos joku tulisi täysin yllättäen ja pyytämättä kusemaan minun kotiini, minäkin hermostuisin.
Aion myös syödä paljon ja kaikkea, mitä vain tekee mieli. Ranskalaisia perunoita välipalaksi ja limsaa, jossa on vähintään desissä kolme kiloa sokeria ja muita piristeitä. Ehkä myös kirjoitan, mikäli läppärini säilyy ehjänä sinne asti. Tänään koneellani oli taas huono päivä eikä meinannut käynnistyä. Ehkä hänestä tuntuu kurjalta, kun hänen pohjansa on 95-prosenttisesti irti. Joudun kannattelemaan häntä esineiden päällä, koska hänen perseensä pörisee ja ylikuumenee hikiseksi. Minä ymmärrän häntäkin. En minäkään jaksaisi.
Tänään olen näemmä ymmärtäväisellä päällä. Oikein empaattinen ja mukava ihminen. Huomisesta ei tiedä kukaan.
Ihanan ymmärtäväistä viikkoa kaikille!
maanantai 9. lokakuuta 2017
Kuulumisia
Hei,
Ostin pari viikkoa sitten uuden sängyn, joka on korkeampi kuin mikään muu asia tai esine asunnossani. Onneksi olen kiipeilijä, en pääsisi tänne muuten. Kirjoitan tätä kirjettä teille sänkyni päältä.
Sain kirjani muokatun käsikirjoituksen kustannustoimittajaltani takaisin. Olen hakannut sormiani näppäimistöön, päätäni seinään ja levottomia jalkojani yhteen kuin heinäsirkka. Dildostanikin loppui patteri. Minulla on ollut täällä siis yhden naisen orkesteri. Kun olen vanhentunut ja viisastunut tarpeeksi, siirryn Sörnäisten metroasemalle tienaamaan. Kikkaa on soiteltu.
En ole poistunut täältä sängyn huipulta kertaakaan. Suutani kuivaa, hirveä jano ja nälkä, vähän pissattaakin. Ilma on täällä ylhäällä raikkaampaa ja ohuempaa. Joskus koirani pieru eksyy tänne yläilmoihin ja muistuttaa aikaisemmasta, maallisesta elämästäni.
Koirani on ottanut asuntoni haltuunsa ja ruvennut ilmeisesti käyttämään kovia aineita.
Kaikkea hyvää sinne maan päälle.
Ostin pari viikkoa sitten uuden sängyn, joka on korkeampi kuin mikään muu asia tai esine asunnossani. Onneksi olen kiipeilijä, en pääsisi tänne muuten. Kirjoitan tätä kirjettä teille sänkyni päältä.
Sain kirjani muokatun käsikirjoituksen kustannustoimittajaltani takaisin. Olen hakannut sormiani näppäimistöön, päätäni seinään ja levottomia jalkojani yhteen kuin heinäsirkka. Dildostanikin loppui patteri. Minulla on ollut täällä siis yhden naisen orkesteri. Kun olen vanhentunut ja viisastunut tarpeeksi, siirryn Sörnäisten metroasemalle tienaamaan. Kikkaa on soiteltu.
En ole poistunut täältä sängyn huipulta kertaakaan. Suutani kuivaa, hirveä jano ja nälkä, vähän pissattaakin. Ilma on täällä ylhäällä raikkaampaa ja ohuempaa. Joskus koirani pieru eksyy tänne yläilmoihin ja muistuttaa aikaisemmasta, maallisesta elämästäni.
Koirani on ottanut asuntoni haltuunsa ja ruvennut ilmeisesti käyttämään kovia aineita.
Kaikkea hyvää sinne maan päälle.
tiistai 26. syyskuuta 2017
Seksi on kyllä niin kivaa
Nussiminen. Tuo seitsemästä sekunnista useaan tuntiin
kestävä akti sisältää enimmäkseen penetraatiota, nuoleskelua, imeskelyä ja
suutelemista.
Huohotus kaikuu seinillä, hiki valuu noroina pitkin ihoa ja
maailma ympäriltä katoaa, kun tämä himon ja kiiman totinen yhdistelmä ottaa
paikkansa kahden ihmisen rakastavassa syleilyssä.
Nainen asettuu kontalleen ottamaan vastaan miehen seipään suoraan takaapäin. Ja voi että miltä tuntuukaan, kun mies survaisee melansa sinne, vaginaan. Syvälle. Uudestaan. Ja uudestaan. Ottaa tukasta ja repii.
Peitto tipahtaa lattialle, lakanat kastuvat hiestä, huoneen lämpötila nousee, naapuri laittaa television ääntä kovemmalle, koivu aloittaa kukintansa keskellä talvea ja koira siirtyy sängyn viereen heiluttamaan häntää ja nuolemaan nilkkoja.
Juuri silloin, kun vähintäänkin toinen on ihan, että mä tuun just. Että 15 sekuntia enää.
Niin juuri sillä hetkellä läsähtää kaverin kiveksille vaginapieru.
Ja voi jumalauta, kun ei olla koko suhteen aikana uskallettu pieraista kaverin seurassa. Vessanpönttökin on täytetty kolmella vessapaperirullalla, ettei ruskean tolpan tippuminen veteen kuuluisi pahvisten seinien läpi. Siis jos on ollut _ihan pakko_ ulostaa. Mieluumminhan sitä pidättää koko yhdessäoloajan. Vatsa killottaa loppuviikosta, kun siellä on viiden vuorokauden paskat survoutuneet niin tiukkaan pakettiin, että voisi perustaa sementtifirman.
Ei auta se fakta, että vaginapieru ei haise ja että ilmaahan se vaan on. Koska se jumalauta kuulostaa ihan märältä fartilta, joka tussahtaa ulos löysästä peräreiästä.
Ja mikäli vaginapierun jälkeen miehen kasvoilla on edes sekunnin verran järkyttynyt peura ajovaloissa –look, on naisen pakko sanoa ne sanat.
Että en pierassu.
Sen jälkeen jatketaan aktia eri asennossa. Molemmat tekevät julmetun kovaa ajatustyötä, jotta pierun ääni menisi mielestä pois. Että pystyisi taas rentoutumaan ja nauttimaan. Mutta eihän se mene. Siellä se törisee ja paukkuu.
Ikuisesti.
(Nostin tän vanhan klassikon neljän vuoden takaa tähän etusivulle teidän riemuksi ja ratoksi.)
Nainen asettuu kontalleen ottamaan vastaan miehen seipään suoraan takaapäin. Ja voi että miltä tuntuukaan, kun mies survaisee melansa sinne, vaginaan. Syvälle. Uudestaan. Ja uudestaan. Ottaa tukasta ja repii.
Peitto tipahtaa lattialle, lakanat kastuvat hiestä, huoneen lämpötila nousee, naapuri laittaa television ääntä kovemmalle, koivu aloittaa kukintansa keskellä talvea ja koira siirtyy sängyn viereen heiluttamaan häntää ja nuolemaan nilkkoja.
Juuri silloin, kun vähintäänkin toinen on ihan, että mä tuun just. Että 15 sekuntia enää.
Niin juuri sillä hetkellä läsähtää kaverin kiveksille vaginapieru.
Ja voi jumalauta, kun ei olla koko suhteen aikana uskallettu pieraista kaverin seurassa. Vessanpönttökin on täytetty kolmella vessapaperirullalla, ettei ruskean tolpan tippuminen veteen kuuluisi pahvisten seinien läpi. Siis jos on ollut _ihan pakko_ ulostaa. Mieluumminhan sitä pidättää koko yhdessäoloajan. Vatsa killottaa loppuviikosta, kun siellä on viiden vuorokauden paskat survoutuneet niin tiukkaan pakettiin, että voisi perustaa sementtifirman.
Ei auta se fakta, että vaginapieru ei haise ja että ilmaahan se vaan on. Koska se jumalauta kuulostaa ihan märältä fartilta, joka tussahtaa ulos löysästä peräreiästä.
Ja mikäli vaginapierun jälkeen miehen kasvoilla on edes sekunnin verran järkyttynyt peura ajovaloissa –look, on naisen pakko sanoa ne sanat.
Että en pierassu.
Sen jälkeen jatketaan aktia eri asennossa. Molemmat tekevät julmetun kovaa ajatustyötä, jotta pierun ääni menisi mielestä pois. Että pystyisi taas rentoutumaan ja nauttimaan. Mutta eihän se mene. Siellä se törisee ja paukkuu.
Ikuisesti.
(Nostin tän vanhan klassikon neljän vuoden takaa tähän etusivulle teidän riemuksi ja ratoksi.)
sunnuntai 24. syyskuuta 2017
Ulkonäön kommentoinnista vähän asiaa
Tiedättekö, kun monet nuoret ihmiset näkevät itsensä vääränlaisina kaikin puolin? Väärän kokoisina ja näköisinä. Ja aika monet vanhemmatkin ihmiset. Tätä vääryyttä yritetään peittää eri keinoin. Toivotaan, ettei kukaan näe oikeaa ihmistä kaikkien niiden piilojen takaa.
Sitten mietitään koko kansan voimin, mistä tämä vääristymä johtuu. Usein puhutaan mediasta ja somesta ja niiden luomista ulkonäköpaineista. Niistä onkin hyvä ja erittäin tärkeä puhua.
Mutta kuinka paljon puhutaan siitä, mitä tapahtuu lähes jokaisen kotona joka ilta useita tunteja putkeen? Niistä yhteisistä hetkistä, kun istahdetaan telkkarin ääreen ja katsotaan porukalla kivoja ohjelmia. Kuinka paljon puhutaan siitä, mitä suusta lipsahtaa noina hetkinä?
"Onpa toi lihonu. Mitä tolla on päällä?! Kato noita laseja, ei sovi yhtään. Miten se puhuu tolleen? Taitaa olla syönyt kakkua koko loman. Hirveet silmäpussit. Toi huulipuna on kauhee. Näyttää aika pullukalta tossa paidassa. Ihme friikki."
Aikuiset juttelevat siinä. Ihan läpällä. Nauravat päälle. Eihän tämä ole vakavaa. Huumoria huumoria. Mitäs menevät televisioon.
Mutta entäs sitten, kun siinä vieressä istuu se viisivuotias napero pehmolelu kainalossaan ja kuuntelee tätä illasta toiseen koko lapsuutensa ja nuoruutensa.
Se on puhetta, jonka lapsi oppii. Siitä tulee nopeasti sisäistä puhetta itseä kohtaan.
"Oonpa mä lihonu. Näytän kauheelta näissä vaatteissa. Nää silmälasit tekee musta ruman. Mä puhun niin tyhmästi. Miks mä söin sitä kakkua, oon läski. Hirveet silmäpussit. Tää meikkikään ei auta mun rumaan naamaan. Kukaan ei voi rakastaa mua, kun oon tällanen ällötys."
Me rakennamme sanoilla tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Me muokkaamme jopa menneisyyttä toisenlaiseksi; semmoiseksi, mikä sopii meille parhaiten, koska sellaisia tarinoita on kivempi kertoa. Pistetään vähän ruutia tuonne ja ruusunlehtiä tuonne.
Sitten mietitään koko kansan voimin, mistä tämä vääristymä johtuu. Usein puhutaan mediasta ja somesta ja niiden luomista ulkonäköpaineista. Niistä onkin hyvä ja erittäin tärkeä puhua.
Mutta kuinka paljon puhutaan siitä, mitä tapahtuu lähes jokaisen kotona joka ilta useita tunteja putkeen? Niistä yhteisistä hetkistä, kun istahdetaan telkkarin ääreen ja katsotaan porukalla kivoja ohjelmia. Kuinka paljon puhutaan siitä, mitä suusta lipsahtaa noina hetkinä?
"Onpa toi lihonu. Mitä tolla on päällä?! Kato noita laseja, ei sovi yhtään. Miten se puhuu tolleen? Taitaa olla syönyt kakkua koko loman. Hirveet silmäpussit. Toi huulipuna on kauhee. Näyttää aika pullukalta tossa paidassa. Ihme friikki."
Aikuiset juttelevat siinä. Ihan läpällä. Nauravat päälle. Eihän tämä ole vakavaa. Huumoria huumoria. Mitäs menevät televisioon.
Mutta entäs sitten, kun siinä vieressä istuu se viisivuotias napero pehmolelu kainalossaan ja kuuntelee tätä illasta toiseen koko lapsuutensa ja nuoruutensa.
Se on puhetta, jonka lapsi oppii. Siitä tulee nopeasti sisäistä puhetta itseä kohtaan.
"Oonpa mä lihonu. Näytän kauheelta näissä vaatteissa. Nää silmälasit tekee musta ruman. Mä puhun niin tyhmästi. Miks mä söin sitä kakkua, oon läski. Hirveet silmäpussit. Tää meikkikään ei auta mun rumaan naamaan. Kukaan ei voi rakastaa mua, kun oon tällanen ällötys."
Me rakennamme sanoilla tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Me muokkaamme jopa menneisyyttä toisenlaiseksi; semmoiseksi, mikä sopii meille parhaiten, koska sellaisia tarinoita on kivempi kertoa. Pistetään vähän ruutia tuonne ja ruusunlehtiä tuonne.
Kun toinen kaatuu, sillä on ihan helvetisti merkitystä, ojentaako käden ja auttaa vai osoittaako sormella ja nauraa.
Sillä on ihan helvetisti merkitystä, mitä sieltä suusta tulee ulos.
perjantai 15. syyskuuta 2017
Pari sanaa rohkeudesta
Minä käskin itseäni kirjoittaa pari sanaa rohkeudesta.
Kirjoittamisen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kuten tiskannut, laittanut pyykkikoneen päälle ja odottanut, että se on valmis, seissyt parvekkeella, tuijottanut minttuani, koskenut minttuani, nostanut minttuni ilmaan ja laskenut alas. Lisäksi olen imuroinut, nähnyt ystäviäni ja yhden metsäkauriin, kävellyt metsässä ja tullut neljä vuotta vanhemmaksi.
Aika vierii niin nopeasti, kun pitäisi kirjoittaa rohkeudesta. Rohkeus on vaikea sana, koska se merkitsee niin eri asioita meille.
Joidenkin mielestä minä olen rohkea, kun puhun vaikkapa vaginapieruista ja nännikarvoista. Omasta maailmastani käsin jutustelen ihan arkisia ja tavallisia asioita. On helppoa istua koneen ääreen ja naputella koneella sanoja tai haastattelussa kertoa rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen. Minulle ei nouse puna kasvoille eikä sydän hakkaa rinnasta ulos näiden aiheiden takia.
Mutta oikeastaan kaikkea muuta jännitänkin. Kaikkea. Jännitän elämää. Esimerkiksi tänään näin hiekkatiellä ison toukan. Halusin pelastaa sen, ettei kukaan tallaa sitä. Yritin pienellä tikulla saada kaveria kerälle ja sitten nostaa ruohon sekaan, mutta se oli tietysti ihan paniikissa ja sätki henkensä edestä tikkuni takia ja sen takia, että koirani kuono oli aikalailla siinä kiinni. Olin varma, että toukka hyppää kohta ilmaan kasvoilleni, virtsaa niille ja huutaa kirosanoja ivallisesti.
Onneksi niin ei käynyt. Kun olin saanut toukan pelastettua pusikkoon, kokeilin kädellä sydäntäni, joka oli vaihtanut rintakehässä paikkaa toiselle puolelle. Miten jännittävä viisiminuuttinen.
Sama jännitys puskee päälle, kun pitäisi puhua omista tunteista kasvotusten sellaisen ihmisen kanssa, jolle asia on relevantti, koska siinäkään ei voi tietää, hyppääkö toinen kasvoille ja virtsaa ja kiroilee.
Mutta rohkeutta onkin monenlaista.
Kohtaamme lähes joka päivä jotain, mikä vaatii rohkeutta, mutta emme vain huomaa sitä. Näemme usein vain lopputuloksen. Vielä useammin näemme epäonnistumisen - emme sitä, mitä tapahtui juuri ennen. Kun sykkeet nousivat. Kun yhtäkkiä sanoimmekin jotain. Kun jätimmekin sanomatta. Kun siirryimme syrjään. Kun otimme tilaa itsellemme.
Lähdemme sivupoluille hymyssä suin, mutta kun tulemme takaisin päätielle yltä päältä mudassa ja naarmuilla ja kyyneleet poskilla, emme enää muista, miten rohkeaa oli kävellä siellä, missä kukaan ei ollut vielä kävellyt. Meitä vain harmittaa ne naarmut.
Siksi haluaisin nyt muistuttaa jokaista, että sinä olet ihan hirveän rohkea. Usko pois. Olet vain unohtanut sen kaiken tämän kiireen ja suorittamisen ristitulessa. Seuraavan kerran, kun katsot itseäsi peilistä, hymyile ja sano, että hei kuules sä olet ihan sikke rohkea, kiitos siitä, sun kanssa on kiva tallustaa tätä elämää.
Näillä eväillä viikonloppuun. Pus!
Kirjoittamisen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kuten tiskannut, laittanut pyykkikoneen päälle ja odottanut, että se on valmis, seissyt parvekkeella, tuijottanut minttuani, koskenut minttuani, nostanut minttuni ilmaan ja laskenut alas. Lisäksi olen imuroinut, nähnyt ystäviäni ja yhden metsäkauriin, kävellyt metsässä ja tullut neljä vuotta vanhemmaksi.
Aika vierii niin nopeasti, kun pitäisi kirjoittaa rohkeudesta. Rohkeus on vaikea sana, koska se merkitsee niin eri asioita meille.
Joidenkin mielestä minä olen rohkea, kun puhun vaikkapa vaginapieruista ja nännikarvoista. Omasta maailmastani käsin jutustelen ihan arkisia ja tavallisia asioita. On helppoa istua koneen ääreen ja naputella koneella sanoja tai haastattelussa kertoa rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen. Minulle ei nouse puna kasvoille eikä sydän hakkaa rinnasta ulos näiden aiheiden takia.
Mutta oikeastaan kaikkea muuta jännitänkin. Kaikkea. Jännitän elämää. Esimerkiksi tänään näin hiekkatiellä ison toukan. Halusin pelastaa sen, ettei kukaan tallaa sitä. Yritin pienellä tikulla saada kaveria kerälle ja sitten nostaa ruohon sekaan, mutta se oli tietysti ihan paniikissa ja sätki henkensä edestä tikkuni takia ja sen takia, että koirani kuono oli aikalailla siinä kiinni. Olin varma, että toukka hyppää kohta ilmaan kasvoilleni, virtsaa niille ja huutaa kirosanoja ivallisesti.
Onneksi niin ei käynyt. Kun olin saanut toukan pelastettua pusikkoon, kokeilin kädellä sydäntäni, joka oli vaihtanut rintakehässä paikkaa toiselle puolelle. Miten jännittävä viisiminuuttinen.
Sama jännitys puskee päälle, kun pitäisi puhua omista tunteista kasvotusten sellaisen ihmisen kanssa, jolle asia on relevantti, koska siinäkään ei voi tietää, hyppääkö toinen kasvoille ja virtsaa ja kiroilee.
Mutta rohkeutta onkin monenlaista.
Kohtaamme lähes joka päivä jotain, mikä vaatii rohkeutta, mutta emme vain huomaa sitä. Näemme usein vain lopputuloksen. Vielä useammin näemme epäonnistumisen - emme sitä, mitä tapahtui juuri ennen. Kun sykkeet nousivat. Kun yhtäkkiä sanoimmekin jotain. Kun jätimmekin sanomatta. Kun siirryimme syrjään. Kun otimme tilaa itsellemme.
Lähdemme sivupoluille hymyssä suin, mutta kun tulemme takaisin päätielle yltä päältä mudassa ja naarmuilla ja kyyneleet poskilla, emme enää muista, miten rohkeaa oli kävellä siellä, missä kukaan ei ollut vielä kävellyt. Meitä vain harmittaa ne naarmut.
Siksi haluaisin nyt muistuttaa jokaista, että sinä olet ihan hirveän rohkea. Usko pois. Olet vain unohtanut sen kaiken tämän kiireen ja suorittamisen ristitulessa. Seuraavan kerran, kun katsot itseäsi peilistä, hymyile ja sano, että hei kuules sä olet ihan sikke rohkea, kiitos siitä, sun kanssa on kiva tallustaa tätä elämää.
Näillä eväillä viikonloppuun. Pus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)