Sain lukijakysymyksen:
"Minä olen tämmöinen pitkän linjan Sinkku, ja jostain kumman syystä sitä huomaa
tarttuvansa merkityksellisiin pikkuseikkoihin, minkä takia voi (niin
kuin muka ois ylitarjontaa) olla kiinnostumatta Miehestä. Mitkä sulla on
semmosia ehdottomasti Ei juttuja? Tarralenkkarit, vyölaukku, punaiset
silmäripset, takatukka, iso ego..."
Kiitos kysymyksestäsi!
Minä olen erittäin huono näissä listoissa, mitä en halua mieheltä. Enemmänkin pyrin kaikessa aina vastavirtaan. Mitä suurempi vyölaukku, sen parempi. Mitä kirkkaimmat Crocsit, sen kuumempi. Mitä epämääräisempi touhottaja, sen asiallisempi.
Vaatetus ei kiinnosta minua hirveästi. Tämä johtuu siitä, että itse pukeudun miten sattuu. Pyörin kirpputoreilla ja kiihotun kaikkein räikeimmistä vaatteista, joita kukaan muu ei halua. Sukkanikin ovat eri paria. Pidän vaatteita, koska ne lämmittävät ja peittävät sellaiset kehon osat, joita porukka tuijottaisi muuten liian intensiivisesti.
Mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Luulen kuitenkin, että ulkonäköön vaikuttavat kriteerit ovat suurelta osin alitajuisia. Haluan myös pitää ne sellaisena, sillä mitä jos kuvailen unelmieni miestä piirtäjälle, ja paperille muodostuu kuva isästäni. Namaste. Jos sanoitan itselleni ääneen jotain ulkoisia kriteereitä, alan itsekin uskoa niihin ja rupean kategorisoimaan ihmisiä. Siksi olen mieluummin hiljaa.
Eli oikeastaan se, mihin nykyään kiinnitän huomiota, on sisäinen maailma.
Olen muuttunut sinkkuvuosien varrella toimijasta enemmänkin sellaiseksi tarkkailijaksi. Syy, miksi olen maailman huonoin deittailija on se, että minusta treffailu-small-talk tuntuu siltä kuin olisi treffeillä itse suunnitteleman ja tilaaman pahvi-Petterin kanssa. Siinä näkee vain pinnan. (Toki jostain se tutustuminen pitää aloittaa.)
Jos saisin valita, haluaisin nähdä tyypin työssään sellaisena päivänä, kun kaikki on mennyt päin persettä. Ai ai. Niin herkullista. Seurata ihmistä tutulla maaperällä vihaisena. Siinä jäisi pahvi-Petteri kakkoseksi, nurkassa raapisi yksin paperista persettään.
Nimittäin vaikka siellä vyölaukussa olisi timantteja ja satamiljoona rahaa, lopulta ihmissuhteissa merkitsee vain se, miten handlataan negatiivisia tunteita. Miten niitä osaa käsitellä itse, ja toisen kanssa. Se määrittää suhteen laadun ja keston.
Halipusi-puolessa ei ole minulle mitään haastetta. Rakastan seksiä ja toisen hellimistä ja huomioimista.
Minua siis kiinnostaa miehessä hänen kaikkein paskimmat päivänsä. <3
Google-haut
torstai 13. huhtikuuta 2017
keskiviikko 5. huhtikuuta 2017
Runo masturboinnista
(Ensin olin silleen, että googlaan "masturbation poems", ja sitten olin, että ei vitsit kirjoitankin itse.
Onneksi elän tässä ajassa ja paikassa eikä tarvitse käydä nukkumaan kädet peiton päällä tai hävetä ja kokea pahaa oloa omasta seksipuuhastelusta. Koska onhan se ihan älyttömän ihmeellistä, että oma keho voi tuottaa jotain niin mieletöntä kuin orgasmi WADAP!
Rakastaa omaa kehoanne, pitäkää hyvänä.)
RUNO MASTURBOINNISTA
Ulkona kuuluu
leikkivien lasten
ääniä
Sisällä kotona
on hiljaista
Vain pelti paukahtaa
kuumassa
uunissa ranskalaisten perunoiden
alla
20 minuuttia aikaa
20 minuuttia aikaa
sulkea pois
se
mitä pitäisi
olla
miten pitäisi
olla
minkälainen pitäisi
olla
20 minuuttia aikaa
olla hellä ja huomaavainen
Rakastaa tällaisena
20 minuuttia aikaa
Olla sitä
mitä kukaan muu ei ole koskaan ollut
eikä tule koskaan olemaan
Olla sitä
mitä vain
minä olen
Ja 30 minuutin päästä
huomaan unohtuneeni sinne
itseni äärelle
Perunat ovat menneet koviksi
Mutta minua hymyilyttää
2,49
on hyvä hinta
pienestä rakkaudesta
Onneksi elän tässä ajassa ja paikassa eikä tarvitse käydä nukkumaan kädet peiton päällä tai hävetä ja kokea pahaa oloa omasta seksipuuhastelusta. Koska onhan se ihan älyttömän ihmeellistä, että oma keho voi tuottaa jotain niin mieletöntä kuin orgasmi WADAP!
Rakastaa omaa kehoanne, pitäkää hyvänä.)
RUNO MASTURBOINNISTA
Ulkona kuuluu
leikkivien lasten
ääniä
Sisällä kotona
on hiljaista
Vain pelti paukahtaa
kuumassa
uunissa ranskalaisten perunoiden
alla
20 minuuttia aikaa
20 minuuttia aikaa
sulkea pois
se
mitä pitäisi
olla
miten pitäisi
olla
minkälainen pitäisi
olla
20 minuuttia aikaa
olla hellä ja huomaavainen
Rakastaa tällaisena
20 minuuttia aikaa
Olla sitä
mitä kukaan muu ei ole koskaan ollut
eikä tule koskaan olemaan
Olla sitä
mitä vain
minä olen
Ja 30 minuutin päästä
huomaan unohtuneeni sinne
itseni äärelle
Perunat ovat menneet koviksi
Mutta minua hymyilyttää
2,49
on hyvä hinta
pienestä rakkaudesta
torstai 30. maaliskuuta 2017
Tässä vähän kuulumisia
Moi!
Ajattelin näin torstain kunniaksi kertoa vähän kuulumisia, joita ei ole. No vähän on.
Olen osallistunut yrittäjäkurssille ja miettinyt, että olisiko minusta yrittämään asioita. Täytin semmoista lomaketta, jossa kysyttiin, että tukeeko puolisoni yrittämistäni. Herranjestas, kun eihän minulla ole puolisoa! Äkkiä kirjoitin "to do"-listalleni heti ensimmäiseksi, että "hanki tukeva puoliso".
Nyt ymmärrän, miksi ihmiset ovat huolissaan yrittäjyydestä, onhan tämä alku aika hankala jo. Toisaalta olen sinkkuna tottunut nimenomaan yrittämään ihan helvetisti, joten kokemusta löytyy kyllä. Tosin viimeiset vuodet olen yrittänyt kotona istumista, että tuleeko joku hakemaan vai ei. Aika hiljaista on ollut, mutta olen pessyt paljon pyykkiä ja Netflixistä olen katsonut hyviä sarjoja, kuten Narcos.
Paljon olen miettinyt myös kainalokarvojen kasvattamista, sillä ihailen naisia, jotka ovat tehneet niin. Itse en ole vielä uskaltanut. Pelkäänkin siis korkeiden paikkojen ja lentämisen lisäksi omia karvojani. En tiedä itsekään, mitä ajatella tästä. Jatkan siis pelkäämistä.
Minulta leikattiin tänään selästä kahdesta luomesta palaset irti. Viime kerralla, kun vatsapuolelta leikattiin luomi irti, itkin niin paljon, että lääkärin sapeli ja kirves vain pomppelehtivat mahallani ihan holtittomasti eikä mistään meinannut tulla mitään. Tänään en itkenyt, koska lääkäri ja hoitaja olivat niin empaattisia ja kertoivat koko ajan, mitä tekevät. Terveisiä siis Kallion terveysasemalle, lihani pilkkominen oli kyllä mukavaa kerrankin!
Näin vähän kuulumisia siis oli tässä.
Häpykarvojani leikkasin lyhyemmiksi edesmenneen koirani trimmaussaksilla. Sekin oli kyllä mukavaa.
Heippa!
Ajattelin näin torstain kunniaksi kertoa vähän kuulumisia, joita ei ole. No vähän on.
Olen osallistunut yrittäjäkurssille ja miettinyt, että olisiko minusta yrittämään asioita. Täytin semmoista lomaketta, jossa kysyttiin, että tukeeko puolisoni yrittämistäni. Herranjestas, kun eihän minulla ole puolisoa! Äkkiä kirjoitin "to do"-listalleni heti ensimmäiseksi, että "hanki tukeva puoliso".
Nyt ymmärrän, miksi ihmiset ovat huolissaan yrittäjyydestä, onhan tämä alku aika hankala jo. Toisaalta olen sinkkuna tottunut nimenomaan yrittämään ihan helvetisti, joten kokemusta löytyy kyllä. Tosin viimeiset vuodet olen yrittänyt kotona istumista, että tuleeko joku hakemaan vai ei. Aika hiljaista on ollut, mutta olen pessyt paljon pyykkiä ja Netflixistä olen katsonut hyviä sarjoja, kuten Narcos.
Paljon olen miettinyt myös kainalokarvojen kasvattamista, sillä ihailen naisia, jotka ovat tehneet niin. Itse en ole vielä uskaltanut. Pelkäänkin siis korkeiden paikkojen ja lentämisen lisäksi omia karvojani. En tiedä itsekään, mitä ajatella tästä. Jatkan siis pelkäämistä.
Minulta leikattiin tänään selästä kahdesta luomesta palaset irti. Viime kerralla, kun vatsapuolelta leikattiin luomi irti, itkin niin paljon, että lääkärin sapeli ja kirves vain pomppelehtivat mahallani ihan holtittomasti eikä mistään meinannut tulla mitään. Tänään en itkenyt, koska lääkäri ja hoitaja olivat niin empaattisia ja kertoivat koko ajan, mitä tekevät. Terveisiä siis Kallion terveysasemalle, lihani pilkkominen oli kyllä mukavaa kerrankin!
Näin vähän kuulumisia siis oli tässä.
Häpykarvojani leikkasin lyhyemmiksi edesmenneen koirani trimmaussaksilla. Sekin oli kyllä mukavaa.
Heippa!
tiistai 21. maaliskuuta 2017
Läheisyydenkaipuujuttuloita
Moi!
Lukijani kysyi, miten kestän niitä juttuloita, joista otsikossa puhun vähäsen. No päätin repäistä ja tehdä videon pitkästä aikaa siitä samasta aiheesta, josta tässä nyt on ollut puhetta jo ihan yhtenään.
Olkaa hyvä:
Lukijani kysyi, miten kestän niitä juttuloita, joista otsikossa puhun vähäsen. No päätin repäistä ja tehdä videon pitkästä aikaa siitä samasta aiheesta, josta tässä nyt on ollut puhetta jo ihan yhtenään.
Olkaa hyvä:
tiistai 7. maaliskuuta 2017
WOW
Moi!
Hei! Moi. Viikonloppuna tapahtuu Tampere-talossa. WOW - Women of the World Finland -tapahtuma kokeilee siipiään ensi kertaa Suomessa. Siellä on vaikka ja ketä upeita naisia puhumassa kaikista tärkeistä asioista, ja voitteko uskoa myös minä olen siellä kopeloimassa mikrofonia sunnuntaina klo 12-13 olevassa keskustelussa.
Jännittää jo nyt niin paljon, etten ole nukkunut. Aion puhua sinkkuudesta jotakin. Olen enemmänkin sellainen improvisaation mestari kuin suunnitelmien. Kaikki kirjoittamani puhehahmotelmat ovat vaihtuneet sillä sekunnilla, kun olen avannut suuni. En siis itsekään ole vielä ihan varma, mitä tapahtuu.
Muistakaa myös pistää seurantaan minun Face ja Insta, koska siellä on äksöniä.
Pus!
Hei! Moi. Viikonloppuna tapahtuu Tampere-talossa. WOW - Women of the World Finland -tapahtuma kokeilee siipiään ensi kertaa Suomessa. Siellä on vaikka ja ketä upeita naisia puhumassa kaikista tärkeistä asioista, ja voitteko uskoa myös minä olen siellä kopeloimassa mikrofonia sunnuntaina klo 12-13 olevassa keskustelussa.
Jännittää jo nyt niin paljon, etten ole nukkunut. Aion puhua sinkkuudesta jotakin. Olen enemmänkin sellainen improvisaation mestari kuin suunnitelmien. Kaikki kirjoittamani puhehahmotelmat ovat vaihtuneet sillä sekunnilla, kun olen avannut suuni. En siis itsekään ole vielä ihan varma, mitä tapahtuu.
Muistakaa myös pistää seurantaan minun Face ja Insta, koska siellä on äksöniä.
Pus!
tiistai 28. helmikuuta 2017
Mitä tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?
Räjähtää.
No ei vaan.
Kuten vakiolukijani tietävät, olen ollut sinkkuna kahdeksan (8) vuotta. Tämä aika ei sinänsä merkitse minulle mitään. En kauhistu sitä enkä pelkää tai häpeä. Sanon sen ääneen ainoastaan siitä syystä, että tiedän sen helpottavan muita kanssasinkkuja. Voi tuntea, ettei ole yksin yksin.
Vuodet eivät ajallisesti ole minulle kovin tärkeitä. Minua ei kiinnosta aikajärjestelmä. Minua kiinnostaa oppia itsestäni uusia asioita. Minua kiinnostaa oman tunneskaalani vaihtelu. Nämä ovat lopulta ainoita asioita, joilla on minulle merkitystä. Sillä ei ole väliä, olenko 33 vai 53.
Ensimmäiset sinkkuvuodet olivat kaikkein tunteikkaimpia. Muistan, miten kauhuissani olin, kun 25-vuotiaana olin ollut itsekseni puoli vuotta. Olin ihan murskana, että miten nyt näin kauan. Eikö kukaan huoli. Tuntui olevan hirveä kiire suhteeseen ihan sama kenen kanssa. Ripustauduin kaikkiin. Ei hyvä.
Sitten seuraavat vuodet halusinkin bilettää ja etsiä baarista seksiseuraa.
Ensimmäisinä vuosina myös muut kyselivät koko ajan, että no onko ollut sutinaa. Missä sun mies on? Eikö ole löytynyt sopivaa? Mites toi mies? Ota toi. Entäs toi? Millon sä oot viimeks pannu? Mikä vika tossa muka nyt on? Jos haluu lapsia, niin nyt pitäisi kyllä jo. Ota toi.
Voitte kuvitella, että ahdistus ja paniikki lisääntyivät entisestään. En tiennyt, miten päin olla. Tuntui, että kaikin päin olin väärin. Joten ryyppäsin enemmän ja panin lisää. Silloin pystyin ainakin sanomaan, että on ollut vähän jotain juttua. Koin olevani hyvä sinkku.
Olin niin nuori ja sekaisin, etten ymmärtänyt mistään mitään vaan tein niin kuin kuvittelin, että minun kuuluu sinkkuna tehdä.
Enää en.
Nyt olen ollut itsekseni jo niin kauan, ettei kukaan enää kysy miehistä, mistä olen onnellinen. Baareissa en enää viihdy.
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hyvässä, tasapainoisessa ja rakastavassa suhteessa itseni kanssa. Pidän hirveästi arjesta kanssani. Minusta arki on kaikkein tärkein asia maailmassa. Tai se, että siitä osaa nauttia. Parasta ovat hitaat aamuköllöttelyt sängyssäni, sitten aamukahvit, klo 19 telkkarista tuleva Family Guy, herkät tai rajut seksisessiot itseni kanssa, keväiset juoksulenkit, sateisina päivinä ikkunan tuijottelu niin kuin elokuvissa, itsekseen puhuminen, kirjoittaminen, omille pieruille naureskelu, musiikin huudattaminen ja tanssiminen yksin kotona, ja mitä näitä nyt on. Ihan tavallista arkea.
Mitä siis tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?
En tiedä, mutta en valita.
Luulin eräänä iltana suihkussa yhtä häpykarvaani pimpistä roikkuvaksi hiukseksi. Ei ollut hius. Tämä on hyvä näin.
No ei vaan.
Kuten vakiolukijani tietävät, olen ollut sinkkuna kahdeksan (8) vuotta. Tämä aika ei sinänsä merkitse minulle mitään. En kauhistu sitä enkä pelkää tai häpeä. Sanon sen ääneen ainoastaan siitä syystä, että tiedän sen helpottavan muita kanssasinkkuja. Voi tuntea, ettei ole yksin yksin.
Vuodet eivät ajallisesti ole minulle kovin tärkeitä. Minua ei kiinnosta aikajärjestelmä. Minua kiinnostaa oppia itsestäni uusia asioita. Minua kiinnostaa oman tunneskaalani vaihtelu. Nämä ovat lopulta ainoita asioita, joilla on minulle merkitystä. Sillä ei ole väliä, olenko 33 vai 53.
Ensimmäiset sinkkuvuodet olivat kaikkein tunteikkaimpia. Muistan, miten kauhuissani olin, kun 25-vuotiaana olin ollut itsekseni puoli vuotta. Olin ihan murskana, että miten nyt näin kauan. Eikö kukaan huoli. Tuntui olevan hirveä kiire suhteeseen ihan sama kenen kanssa. Ripustauduin kaikkiin. Ei hyvä.
Sitten seuraavat vuodet halusinkin bilettää ja etsiä baarista seksiseuraa.
Ensimmäisinä vuosina myös muut kyselivät koko ajan, että no onko ollut sutinaa. Missä sun mies on? Eikö ole löytynyt sopivaa? Mites toi mies? Ota toi. Entäs toi? Millon sä oot viimeks pannu? Mikä vika tossa muka nyt on? Jos haluu lapsia, niin nyt pitäisi kyllä jo. Ota toi.
Voitte kuvitella, että ahdistus ja paniikki lisääntyivät entisestään. En tiennyt, miten päin olla. Tuntui, että kaikin päin olin väärin. Joten ryyppäsin enemmän ja panin lisää. Silloin pystyin ainakin sanomaan, että on ollut vähän jotain juttua. Koin olevani hyvä sinkku.
Olin niin nuori ja sekaisin, etten ymmärtänyt mistään mitään vaan tein niin kuin kuvittelin, että minun kuuluu sinkkuna tehdä.
Enää en.
Nyt olen ollut itsekseni jo niin kauan, ettei kukaan enää kysy miehistä, mistä olen onnellinen. Baareissa en enää viihdy.
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hyvässä, tasapainoisessa ja rakastavassa suhteessa itseni kanssa. Pidän hirveästi arjesta kanssani. Minusta arki on kaikkein tärkein asia maailmassa. Tai se, että siitä osaa nauttia. Parasta ovat hitaat aamuköllöttelyt sängyssäni, sitten aamukahvit, klo 19 telkkarista tuleva Family Guy, herkät tai rajut seksisessiot itseni kanssa, keväiset juoksulenkit, sateisina päivinä ikkunan tuijottelu niin kuin elokuvissa, itsekseen puhuminen, kirjoittaminen, omille pieruille naureskelu, musiikin huudattaminen ja tanssiminen yksin kotona, ja mitä näitä nyt on. Ihan tavallista arkea.
Mitä siis tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?
En tiedä, mutta en valita.
Luulin eräänä iltana suihkussa yhtä häpykarvaani pimpistä roikkuvaksi hiukseksi. Ei ollut hius. Tämä on hyvä näin.
maanantai 13. helmikuuta 2017
Huomenna on ystävänpäivä
Kalenterissani lukee, että huomenna on ystävänpäivä.
Minä aloin tuntua pakottavaa suorittamisen tarvetta, koska kirjoitan sinkkublogia. Että nyt pitäisi olla jotain sanottavaa tästä. Somen uutisvirtani täyttyy meemeistä, joissa rakastavaiset kokevat vihdoin sen hetken, josta runoissa puhutaan, ja me muut sitten tukehdutaan itselle ostamaamme sydänvaahtokarkkiin yksin yksiössämme.
RIP Henriikka Rönkkönen 1984-2017
Nukkui rauhattomasti pois
Kurkusta löytyi jotain valkoista
Minulla ei ole mitään sanottavaa mistään.
No vähän on.
Voin kertoa teille ennustajaeukon tavoin, että tulen heräämään huomenna ensimmäisen kerran noin klo 06.38, kun toinen koirani alkaa tuijottaa minua. Tätä jatkuu koko aamun, kunnes nousen ylös. Kyllä koiraani sitten nukuttaa. Mukava kääriytyä rullalle omaan petiin, kun on saatu emäntä keittiöön. Viime yönä heräsin jo neljältä. En tuijotukseen vaan hirveään paskan hajuun. Jompi kumpi koiristani toimi käänteisenä ilmanraikastimena, hengitti suun kautta sisään raikasta huoneilmaa ja laski sen peräreiästään ulos semmoisena tiivisteenä, että se laajenee vieläkin täällä. Nenäkarvani muuttuivat ruskeiksi. Meinasin kuolla.
Mutta en kuollut.
On hyvä muistaa, että paskakin kuuluu elämään. Ystävänpäivän tehtävä onkin muistaa niitä tyyppejä, joiden kanssa sitä voi lapioida yhdessä.
Huomenna voi siis osoittaa välittämistä jokaiselle rakkaalle tyypille omassa elämässä. Kaikkina muinakin päivinä voi osoittaa, mutta jos on jostain syystä unohtunut niinä muina päivinä, niin nyt on hyvä hetki viimeistään sitten. Muistakaa pitää huolta toisistanne huomenna ja aina.
Ketään ei saa jättää yksin lappamaan paskaa.
Minä aloin tuntua pakottavaa suorittamisen tarvetta, koska kirjoitan sinkkublogia. Että nyt pitäisi olla jotain sanottavaa tästä. Somen uutisvirtani täyttyy meemeistä, joissa rakastavaiset kokevat vihdoin sen hetken, josta runoissa puhutaan, ja me muut sitten tukehdutaan itselle ostamaamme sydänvaahtokarkkiin yksin yksiössämme.
RIP Henriikka Rönkkönen 1984-2017
Nukkui rauhattomasti pois
Kurkusta löytyi jotain valkoista
Minulla ei ole mitään sanottavaa mistään.
No vähän on.
Voin kertoa teille ennustajaeukon tavoin, että tulen heräämään huomenna ensimmäisen kerran noin klo 06.38, kun toinen koirani alkaa tuijottaa minua. Tätä jatkuu koko aamun, kunnes nousen ylös. Kyllä koiraani sitten nukuttaa. Mukava kääriytyä rullalle omaan petiin, kun on saatu emäntä keittiöön. Viime yönä heräsin jo neljältä. En tuijotukseen vaan hirveään paskan hajuun. Jompi kumpi koiristani toimi käänteisenä ilmanraikastimena, hengitti suun kautta sisään raikasta huoneilmaa ja laski sen peräreiästään ulos semmoisena tiivisteenä, että se laajenee vieläkin täällä. Nenäkarvani muuttuivat ruskeiksi. Meinasin kuolla.
Mutta en kuollut.
On hyvä muistaa, että paskakin kuuluu elämään. Ystävänpäivän tehtävä onkin muistaa niitä tyyppejä, joiden kanssa sitä voi lapioida yhdessä.
Huomenna voi siis osoittaa välittämistä jokaiselle rakkaalle tyypille omassa elämässä. Kaikkina muinakin päivinä voi osoittaa, mutta jos on jostain syystä unohtunut niinä muina päivinä, niin nyt on hyvä hetki viimeistään sitten. Muistakaa pitää huolta toisistanne huomenna ja aina.
Ketään ei saa jättää yksin lappamaan paskaa.
maanantai 6. helmikuuta 2017
Kahdeksan vuotta sinkkuna WADAP!
14 vuotta sitten valmistuin lukiosta, kirjoitin kaikki muut aineet jotakuinkin perseelleen paitsi äidinkielen, erosin ensimmäisestä poikaystävästäni ja ajattelin, etten koskaan enää tapaa ketään ja olen koko loppuelämäni yksin.
9 vuotta sitten kärsin pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta, opiskelin opettajaksi, suunnittelin kirjoittavani gradun lastenkirjallisuudesta ja kävin elämäni ensimmäistä kertaa hierojalla, jossa riisuuduin alasti, vaikkei olisi tarvinnut ja häpesin sitä koko hierontatuokion ajan.
6 vuotta sitten luinkin pornoa graduani varten, runkkasin paljon, elin elämäni villeintä sinkkuaikaa, rellestin, paneskelin menemään minkä kerkesin, sain klamydian ja aloin etsiä vaihtoehtoja, miten pääsisin vuodeksi ulkomaille.
5 vuotta sitten valmistuin maisteriksi, irtisanouduin työpaikastani, jossa olin työskennellyt 7 vuotta, lopetin kohuseksibloggaamisen, valmistauduin henkisesti lähtemään vuodeksi ulkomaille ja olin tästä kaikesta vähintäänkin yhtä sekaisin kuin noroviruksen riivaama peräreikä.
4 vuotta sitten olin juuri hyvästellyt rakkaat amerikkalaiset ystäväni ja lentänyt New Yorkiin mukanani 30 kiloa tavaraa ja 281 päivää elämää Yhdysvalloissa. Join lentokenttähotellissa aamukahvia kertakäyttömukista, söin vohvelia kertakäyttölautaselta kertakäyttöhaarukalla ja –veitsellä. Laukkuuni olin laittanut pienen shampoopullon hotellihuoneen vessasta vain sen takia, että se oli ilmainen. Vuoteen sisältyi vähintäänkin 10 vuoden edestä henkistä kasvamista, muutama kilo fyysistä kasvamista, itkua, ikävää, tuskaa, surua, hymyä, nautiskelua, rentoutumista, onnea ja suurta iloa siitä, että saan ihmiset maailman toisellakin puolella nauramaan (tai vaihtoehtoisesti kiusaantumaan) olemalla oma hölmö itseni.
Vuosi sitten yksi suurimmista unelmistani toteutui, kun sain kustannussopimuksen.
Tänään en vieläkään tajua, että kirjaani myydään R-kioskeilla ja ruokakaupoissa, ja että Mielikuvituspoikaystävä löytyy monen sellaisenkin ihmisen kainalosta, jotka eivät ole koskaan elämässään ostaneet kirjaa.
Sen tajuan kuitenkin, etten enää pelkää yksinäisyyttä enkä sinkkuna (tai alastomana) olemista. Kahdeksan vuotta pärähti täyteen (sinkkuutta) ja voi Pyhä Vaginapieru, minkälainen seikkailu tämä matka on ollut.
Mutta ilman seikkailuita ei synny hyviä tarinoita. Siksi haluankin sanoa kaikille teille kanssasinkuille erään ikivanhan viisauden:
Jos pelkäät, älä tee sitä – mutta jos päätät tehdä sen, älä pelkää.
(tämä sananlasku on kenties aikoinaan tarkoitettu sotilaille, joiden tehtävä on ollut survoa kivikirves kaverin pään läpi, mutta ei mietitä sitä nyt)
Rakkautta <3
9 vuotta sitten kärsin pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta, opiskelin opettajaksi, suunnittelin kirjoittavani gradun lastenkirjallisuudesta ja kävin elämäni ensimmäistä kertaa hierojalla, jossa riisuuduin alasti, vaikkei olisi tarvinnut ja häpesin sitä koko hierontatuokion ajan.
6 vuotta sitten luinkin pornoa graduani varten, runkkasin paljon, elin elämäni villeintä sinkkuaikaa, rellestin, paneskelin menemään minkä kerkesin, sain klamydian ja aloin etsiä vaihtoehtoja, miten pääsisin vuodeksi ulkomaille.
5 vuotta sitten valmistuin maisteriksi, irtisanouduin työpaikastani, jossa olin työskennellyt 7 vuotta, lopetin kohuseksibloggaamisen, valmistauduin henkisesti lähtemään vuodeksi ulkomaille ja olin tästä kaikesta vähintäänkin yhtä sekaisin kuin noroviruksen riivaama peräreikä.
4 vuotta sitten olin juuri hyvästellyt rakkaat amerikkalaiset ystäväni ja lentänyt New Yorkiin mukanani 30 kiloa tavaraa ja 281 päivää elämää Yhdysvalloissa. Join lentokenttähotellissa aamukahvia kertakäyttömukista, söin vohvelia kertakäyttölautaselta kertakäyttöhaarukalla ja –veitsellä. Laukkuuni olin laittanut pienen shampoopullon hotellihuoneen vessasta vain sen takia, että se oli ilmainen. Vuoteen sisältyi vähintäänkin 10 vuoden edestä henkistä kasvamista, muutama kilo fyysistä kasvamista, itkua, ikävää, tuskaa, surua, hymyä, nautiskelua, rentoutumista, onnea ja suurta iloa siitä, että saan ihmiset maailman toisellakin puolella nauramaan (tai vaihtoehtoisesti kiusaantumaan) olemalla oma hölmö itseni.
Vuosi sitten yksi suurimmista unelmistani toteutui, kun sain kustannussopimuksen.
Tänään en vieläkään tajua, että kirjaani myydään R-kioskeilla ja ruokakaupoissa, ja että Mielikuvituspoikaystävä löytyy monen sellaisenkin ihmisen kainalosta, jotka eivät ole koskaan elämässään ostaneet kirjaa.
Sen tajuan kuitenkin, etten enää pelkää yksinäisyyttä enkä sinkkuna (tai alastomana) olemista. Kahdeksan vuotta pärähti täyteen (sinkkuutta) ja voi Pyhä Vaginapieru, minkälainen seikkailu tämä matka on ollut.
Mutta ilman seikkailuita ei synny hyviä tarinoita. Siksi haluankin sanoa kaikille teille kanssasinkuille erään ikivanhan viisauden:
Jos pelkäät, älä tee sitä – mutta jos päätät tehdä sen, älä pelkää.
(tämä sananlasku on kenties aikoinaan tarkoitettu sotilaille, joiden tehtävä on ollut survoa kivikirves kaverin pään läpi, mutta ei mietitä sitä nyt)
Rakkautta <3
maanantai 23. tammikuuta 2017
Vaadin kirjeiden kirjoittamisen takaisin!
En pidä viestittelystä. Tai siis pidän. En pidä.
Silloin ennen vanhaan, kun kaikki oli vielä yhdeksänkymmentälukulaisemmin, sain ensimmäisen puhelimeni, äitini vanhan Nokian halkokännykän. Kun sain tekstiviestin (yleensä äidiltäni, koska kavereillani ei vielä ollut käsipuhelinta), pienelle keltaiselle näytölle tuli ilmoitus "SANOMA TULLUT".
Se oli hyvää aikaa. Ei nähnyt, onko kaveri lukenut sanoman vai ei. Tai onko se mennyt perille ylipäätään. Puhelimen muistiin mahtui 20 sanomaa ja piti valita huolella, mitkä niistä halusi säilyttää, ja mitkä kirjoittaa ylös vihkoon. Kyllä. Minulla oli vihko, johon teini-iässä kirjoitin poikien kanssa käydyt keskustelut.
Älypuhelimessa olevat messengerit ja viestisovellukset muuttivat kaiken. Yhden lähetetyn sanoman merkitys livahti kuin pieru parvekkeelta. Kirjoitettu teksti muuttui yhä enemmän puheen kaltaiseksi. Mutta kuitenkin sellaiseksi, etteivät edes emojit ole pystyneet saamaan siihen tarpeeksi ilmeitä ja eleitä, ettei väärinkäsityksiä syntyisi.
Kukaan ei varoittanut, että muutoksen mukana tulee läjä tahmeaa paskaa.
Koska viestejä voi lähettää niin paljon, yhtä paljon niihin voi olla vastaamatta. Enkä nyt tarkoita sellaista, että jos viiden vuoden takainen random-pano kyselee yhtäkkiä mahkuja perseeseen, olisi epäkohteliasta olla vastaamatta.
Vaan tarkoitan sellaista, että sutinaa on. Viesti on nähty. Paikalla on oltu. Useita kertoja. Vastausta ei kuulu moneen päivään, jos koskaan. On ihan käsittämätöntä, miten kivasti alkanut päivä voi olla pilalla yhden saatanan pienen "moi mitä teet tänään"-viestin takia. Saatana perkele vittu.
Ei ennen vanhaan mitään tällaista ollut. Odotettiin vuosi, että vastaako se siihen kirjeeseen. Ja jos ei vuoden aikana kuulunut mitään, odotettiin koko loppuelämä. Se oli hyvää aikaa se.
Vaadinkin kirjeet takaisin. Vaadin jotain eforttia siihen yhteydenpitoon eikä mitään emojeita saatana. Omalla verellä kirjoitetaan itsetehdylle paperille sulkakynällä ajatuksia, mietteitä ja otteita virsistä. Lopuksi itketään siihen oikeaan alakulmaan kolme kyyneltä.
Jotain rotia tähän hommaan.
Saatana.
Silloin ennen vanhaan, kun kaikki oli vielä yhdeksänkymmentälukulaisemmin, sain ensimmäisen puhelimeni, äitini vanhan Nokian halkokännykän. Kun sain tekstiviestin (yleensä äidiltäni, koska kavereillani ei vielä ollut käsipuhelinta), pienelle keltaiselle näytölle tuli ilmoitus "SANOMA TULLUT".
Se oli hyvää aikaa. Ei nähnyt, onko kaveri lukenut sanoman vai ei. Tai onko se mennyt perille ylipäätään. Puhelimen muistiin mahtui 20 sanomaa ja piti valita huolella, mitkä niistä halusi säilyttää, ja mitkä kirjoittaa ylös vihkoon. Kyllä. Minulla oli vihko, johon teini-iässä kirjoitin poikien kanssa käydyt keskustelut.
Älypuhelimessa olevat messengerit ja viestisovellukset muuttivat kaiken. Yhden lähetetyn sanoman merkitys livahti kuin pieru parvekkeelta. Kirjoitettu teksti muuttui yhä enemmän puheen kaltaiseksi. Mutta kuitenkin sellaiseksi, etteivät edes emojit ole pystyneet saamaan siihen tarpeeksi ilmeitä ja eleitä, ettei väärinkäsityksiä syntyisi.
Kukaan ei varoittanut, että muutoksen mukana tulee läjä tahmeaa paskaa.
Koska viestejä voi lähettää niin paljon, yhtä paljon niihin voi olla vastaamatta. Enkä nyt tarkoita sellaista, että jos viiden vuoden takainen random-pano kyselee yhtäkkiä mahkuja perseeseen, olisi epäkohteliasta olla vastaamatta.
Vaan tarkoitan sellaista, että sutinaa on. Viesti on nähty. Paikalla on oltu. Useita kertoja. Vastausta ei kuulu moneen päivään, jos koskaan. On ihan käsittämätöntä, miten kivasti alkanut päivä voi olla pilalla yhden saatanan pienen "moi mitä teet tänään"-viestin takia. Saatana perkele vittu.
Ei ennen vanhaan mitään tällaista ollut. Odotettiin vuosi, että vastaako se siihen kirjeeseen. Ja jos ei vuoden aikana kuulunut mitään, odotettiin koko loppuelämä. Se oli hyvää aikaa se.
Vaadinkin kirjeet takaisin. Vaadin jotain eforttia siihen yhteydenpitoon eikä mitään emojeita saatana. Omalla verellä kirjoitetaan itsetehdylle paperille sulkakynällä ajatuksia, mietteitä ja otteita virsistä. Lopuksi itketään siihen oikeaan alakulmaan kolme kyyneltä.
Jotain rotia tähän hommaan.
Saatana.
tiistai 10. tammikuuta 2017
Tämä otsikko on kaikkein vaikein keksiä
Moi ja erittäinkin kivaa tammikuuta!
Tässä kuussa minä täytän neljän tissin verran eli 33. Ja koska meillä ei lasketa, niin olen ollut sinkkuna kahdeksan vuotta. Sen pystyy laskemaan sillä tavalla, että laittaa nuo tissit vastakkain päällekkäin niin tulee kahdeksan. Kirjoitin kuitenkin pitkästä matikasta C:n eli uskokaa vain.
Olen hyvä myös kielissä, kuten varmasti uskotte. Luin lukiossa ranskaa kuusi vuotta ja kirjoitin siitä I:n eli hylätyn. Jemapel vaan sullekin. Kerran meillä oli kuunteluharjoitus, ja minä sain oikein 7/10. Luokan paras tulos. En itsekään meinannut uskoa. Tuulettelin ja hymyilin tyytyväisenä. Itsetuntoni kasvoi. Vulevu kuse avec mua se suar. Kun palautin kysymysvihkon opettajalle, hän huomasi, että minulla oli väärän vuoden kysymykset. Eli ne eivät liittyneet ollenkaan kuunteluun. Minä en ollut huomannut mitään. Vulevu kuse.
Mitä muuta kuuluu, kysyn itseltäni nyt.
No olen käynyt Tinderissä painamassa ruksia. Se on varma tapa päästä treffeille, laskin sen aivan itse ranskaksi.
Oikeastikin käyn treffeillä vain noin kerran vuodessa ja valmistaudun siihen 364 päivää painamalla ruksia, ja sitten yhtäkkiä painan sydäntä ja käyn nopeasti kahvilla jonkun kanssa ja tulen äkkiä pois enkä mene enää koskaan minnekään ainakaan vuoteen.
Tästä syystä olen Suomen johtava sinkku, enkä aio menettää asemaani ja titteliäni ihan kovin helposti.
Pusut!
Tässä kuussa minä täytän neljän tissin verran eli 33. Ja koska meillä ei lasketa, niin olen ollut sinkkuna kahdeksan vuotta. Sen pystyy laskemaan sillä tavalla, että laittaa nuo tissit vastakkain päällekkäin niin tulee kahdeksan. Kirjoitin kuitenkin pitkästä matikasta C:n eli uskokaa vain.
Olen hyvä myös kielissä, kuten varmasti uskotte. Luin lukiossa ranskaa kuusi vuotta ja kirjoitin siitä I:n eli hylätyn. Jemapel vaan sullekin. Kerran meillä oli kuunteluharjoitus, ja minä sain oikein 7/10. Luokan paras tulos. En itsekään meinannut uskoa. Tuulettelin ja hymyilin tyytyväisenä. Itsetuntoni kasvoi. Vulevu kuse avec mua se suar. Kun palautin kysymysvihkon opettajalle, hän huomasi, että minulla oli väärän vuoden kysymykset. Eli ne eivät liittyneet ollenkaan kuunteluun. Minä en ollut huomannut mitään. Vulevu kuse.
Mitä muuta kuuluu, kysyn itseltäni nyt.
No olen käynyt Tinderissä painamassa ruksia. Se on varma tapa päästä treffeille, laskin sen aivan itse ranskaksi.
Oikeastikin käyn treffeillä vain noin kerran vuodessa ja valmistaudun siihen 364 päivää painamalla ruksia, ja sitten yhtäkkiä painan sydäntä ja käyn nopeasti kahvilla jonkun kanssa ja tulen äkkiä pois enkä mene enää koskaan minnekään ainakaan vuoteen.
Tästä syystä olen Suomen johtava sinkku, enkä aio menettää asemaani ja titteliäni ihan kovin helposti.
Pusut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)