Miten voi löytää sen oikean?

(Nostan tämän vuoden vanhan tekstin tähän, koska aihe tuntuu olevan aina ajankohtainen.)

Minulta on kysytty monta kertaa, miksen ole Tinderissä. On kysytty, etsinkö oikeasti miestä. Haluaisinko jotain sutinaa?

Vastaan näihin kysymyksiin nyt tässä yhdellä kertaa. Kaikki on muuttunut viimeisten kahden vuoden aikana paljon. Tai minä olen muuttunut.

En etsi miestä. Toivoisin rakkautta elämääni, mutta en etsi.

Seksiäkin olisi kiva saada, mutta sitä varsinkaan en etsi. Enää. Olen kokeillut jo fuckbuddya ja suckbuddya ja ties mitä, mutta niistä en saa mitään itselleni. Harvoin edes orgasmia.

Tinderin kertakäyttökulttuurista en pitänyt. Ihmiset ovat rakastuneet ilman kyseistä sovellustakin, joten en kanna huolta siitä. Kaikki muutkin asiat ovat elämässäni järjestyneet, niin miksei myös rakkaus. Siihen vaan menee aikaa, ja kuten Dalai Lamakin jo aikoinaan sanoi:

"Hyvää kannattaa odottaa, paitsi jos joutuu odottamaan ulkona pakkasessa, niin sitten kannattaa mennä sisälle ja keksiä jotain muuta tekemistä, esimerkiksi voi syödä suklaata ja kääriytyä vilttiin ja tekstata ihanalle ystävälle ja avautua siitä, miten taas tuli seistyä ulkona, koska ei sovi toista odotuttaa pakkasessa, joten voipi olla, että silloin on odottanutkin väärää ihmistä tai jotain." - Dalai Lama -

Toki moni kaverini on löytänyt Tinderistä kumppanin, ja se on superihanaa. Enkä minäkään tiedä, haluanko vielä joku päivä sittenkin katsella miesten kuvia sieltä. Tällä hetkellä en jaksa. Haluan tehdä muita asioita kuin etsiä miestä. Börnis on muuttanut paljon suhtautumistani tähän "etsimiseen". Haluan pitää huolta itsestäni ja etsimisestä minulle tulee lopulta vain yksinäisempi olo. Unohdan siinä samalla nauttia elämästäni ja siitä, miten hyvin minulla on kaikki asiat. Olen terve ja minulla on rakkaita ihmisiä niin paljon elämässäni, etteivät käteni ylttäisi mitenkään halaamaan heitä kaikkia samanaikaisesti.

Se, etten ole Tinderissä, tuo kehooni semmoisen tunteen, että nyt jään paitsi jostain. Että siellä se mies odottelee minua. Sipaisee kohta jonkun toisen naisen sydäntä ja sinne meni sekin. Mutta minä en luota siihen tunteeseen, että se kertoisi jotain tulevaisuudestani. Se enemmänkin kertoo omista peloistani kuin mistään muusta.

Minusta ihanasti sanoi Ensitreffit Alttarilla -ohjelmassa se pappismies, että ei ehkä ole olemassa "sitä oikeaa" vaan ennemminkin "paras mahdollinen". Ihanasti sanottu. Todella. Se muistuttaa ihmisten epätäydellisyydestä ja piirteistä, jotka myös välillä ottaa päähän. Eikä sitä sovi sinkkuna unohtaa, että toinen vituttaa aina välillä. Siitä tulee helposti semmoinen ajatus, että ei ole oikea tämä, kun nyt vituttaa niin paljon. Mutta voi olla paras mahdollinen vitutus. Joku toinen voisi vituttaa vielä enemmän.

Jos olisi helppoa laskea irti ja antaa elämän viedä, me kaikki tekisimme sen heti ja olisimme helpottuneita. Mutta kun se ei ole helppoa. Sitä pitää harjoitella joka päivä. Pitää muistaa pitää haaveista kiinni, mutta sillä tavalla kevyesti, ettei vahingossa yritä pakottaa niitä. Ne eivät pidä pakotuksesta. Ne lakkaavat olemasta, kun niitä pakottaa. Ne muuttuvat synkiksi ja ahdistaviksi, jos niille on kovakourainen.

En minä tiedä, mitä elämässäni tapahtuu. En tiedä edes, olenko niin onnekas, että saan nähdä huomisen. Kaikkea voi sattua. Mutta sen tiedän, että kun olen laskenut irti rakkauden etsimisestä, olen voinut paremmin. Olen harjoitellut irtilaskemista neljä vuotta ennen kuin se jotenkin alkoi onnistua. Lasken siitä edelleenkin irti joka päivä uudestaan ja uudestaan. Ja vaikka olisin rakastunut, laskisin silti irti siitä, sillä toista ihmistä ei voi kontrolloida - pitää luottaa, että hän silti palaa.

Niin, miten voi löytää sen oikean? Heitän tähän loppuun nyt hirveän kliseisen paskan, mutta se on vaan niin totta. Peilistä. Peilistä sen voi löytää.