Olen täällä siis livebloggaamassa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että kirjoitan blogialustaani tekstiä, joka heijastetaan reaaliajassa isolle valkokankaalle.
(Tähän yksi jumalauta. Jännittää niin helvetisti! Jengi tuijottaa, mutta onneksi on viiniä, jonka kaadoin jo pöydälle. Huomaan myös, että ajatukset harhailee koko ajan kaikkialle ja ihmiset harhailee kaikkialle ja kaikki harhailee kaikkialle, mutta kivaa on!)
EMMAssa on siis tällä hetkellä semmoinen näyttely, jonka nimi on Kosketus. Noh. Minä - vanha kunnon heinolalainen runkkari - luulin, että niitä taideteoksia saa räpeltää, olin jo sormi ojossa menossa tökkimään semmoista kaunista timanttihässäkkää. Mutta ei. Ei saa koskea. Henriikka ei. (kuva lavastettu)
Mutta siis täällä on juuri nyt treffitapahtuma: Sinkut ovat valinneet yhden taideteoksen, jonka äärelle he menevät juttelemaan jonkun kivan tyypin kanssa. Sitten seuraavaksi etsitään uusi tyyppi, joka on kiinnostunut eri taideteoksesta ja höpötellään tämän kanssa. Samalla juodaan viiniä ja skumppaa, ja kaikilla on kivaa.
Näen täältä pallotuolistani koko ajan kohtaamisia. Tyypit ovat löytäneet uutta juttuseuraa. Ihan mieletöntä!
Toivoisin ihan hirveästi vastaavanlaisia tapahtumia lisää. Ihmiset, jotka toivovat elämäänsä uusia tuulia, kaipaavat tämänlaisia kohtaamisia.
Ja sitä kosketusta, josta tämä näyttelykin kertoo. Nimittäin jos jotain puuttuu sinkkuihmisen elämästä, se on läheisyys. Sitä ilman elää kyllä erinomaisesti ja onnellisesti, mutta siinä vaiheessa, kun joku oikeasti rutistaa ja halaa, saattaa kroppa joutua jonkunlaiseen shokkireaktioon, että mitä helvettiä, voiko tämä tuntua näin hyvältä.
Yksi näyttelyn teemoista on Ihminen ja valta. Valtahan näkyy kaikkialla koko ajan, jokaisessa kohtaamisessa on toisella enemmän valtaa kuin toisella. Sinkkuihmisenä olen törmännyt eräänlaiseen vallankäytön muotoon, joka liittyy juuri treffailuun ja uusien ihmisten tapaamiseen.
Tämä näkyy käytännössä siis niin, että toinen ei vastaa viesteihin, katoaa tai ei sano suoraan, ettei ole kiinnostunut. Tyyppi siis roikuttaa toista elämässään mukana vähän niin kuin vararakkautena tai varapanona, vaikkei halua tutustua tähän paremmin. Tällainen käytös taas aiheuttaa yleensä vastapuolelle - siis hänelle, joka jää epätietoisuuden tilaan - todella paskan olon. (Olen kirjoittanut aiheesta blogauksen ja myös ehkä saatoin kirjoittaa saman jutun kirjaani, mutta en muista, koska en ole lukenut sitä.)
Nyt minulla on enää 10 minuuttia aikaa, sitten homma on ohi ja julkaisen tämän blogitekstin. Eikäkö julkaisen tämän nyt.
On ollut ihan huippukokemus, jengi on uskaltanut tulla juttelemaan ihan taukoamatta melkein. Se tuntuu tosi kivalta. <3
KIITOS!
Aika mukava tilaisuus. Taideteosten pariin hajautuminen oli kiva idea, jolla vältettiin oikein hyvin vaivaannuttavat tutustumisleikit. Pari kehitysideaa hyvän setin parantamiseksi:
VastaaPoista1) Akustiikka. Kovat betonirakenteet ovat kovin kaikuherkkiä, joten kakkoskerroksen tilassa oli ajoittain juttelun sijaan suoraa huutoa.
2) Taideteosten luo menon olisi voinut tehdä parikin kertaa, sen verran kiva tapa se oli jutustelun avaukseen.
3) Viinilasien kuskauskiellosta olisi voinut tiedottaa paremmin, nyt tuli turhaa säätöä vahtimestarien taholta.
Aika pieniä asioita, kokonaisuus oli kuitenkin hyvä. Seuraavaa tapahtumaa odotellessa :)
Mies, 40.