Voihan kikkelis kokkelis.
Ensinnäkin. Syyskuun maratonia varten on aikaa treenata tasan kuukausi. Aloitin treenin eilen. Juoksin 40 minuutissa 5 km. Se oli niin hirveää tuskaa, että morjesta päivää. Tosin en odottanutkaan mitään muuta, sillä kesä on ollut kauhean kiva ja olen pääsääntöisesti vaan syönyt ja tissutellut menemään.
Toisekseen. Koska en jaksa juosta helteellä muutenkaan mihinkään, päätin aloittaa tipattoman elokuun. Olen ajatellut tämän niin, että jokainen viikonloppu, kun en maiskuttele aamuun asti, on sama kuin juoksisin 10 km. Joten kun en juo, ei tarvitse treenata niin paljoa.
Kolmannekseen. Juoksijoilla on yleensä hyvät perseet. Tavoitteeni maratonilla on kohdentaa silmät yhteen sellaiseen - oli se sitten miehen tai naisen - ja siinä sitten kauniin perseen imussa painaa maaliin asti. Tai ainakin muutama kilometri.
Jos selviän maratonista hengissä, niin selviän mistä vaan. Jos en selviä, niin hyvästi.
Ps. Venyttely on hirmu tärkeää, mutta myös erittäin vaikeaa toteuttaa, kun vuorotellen kaksi isoa kaveria tunkee karvaista persettään syliin, kun istuu maahan. Ja voi veljet, olisipa ne kaksi kaveria miehiä, mutta ei.
Namaste.
67-vuotiaan Henriikka Masturbaattori Rönkkösen sanoja sinkkuelämän suloista. BLOGILLA UUSI OSOITE: henriikkaronkkonen.com
Google-haut
sunnuntai 3. elokuuta 2014
torstai 31. heinäkuuta 2014
Naisetkin pieree
Moi!
Arvatkaa mitä? No.
Olin eilen Le Bonkin kattoterassilla hengailemassa kaverini kanssa. Sitten meidän seuraan tuli kolme itämääntietäjää eli miestä. Sitten yksi niistä oli vähän semmoinen ilkeämmän puoleinen kaveri. Tai sellainen suorasanainen, mutta ei niin ystävällisellä tavalla. Se esimerkiksi osoitteli naisia ja sanoi, että tuo on läski ja ruma. Ei sellainen ole kohteliasta eikä ystävällistä eikä kivaa.
Nooh.
Minä sanoin sille, että jos vielä yhdenkin kerran tuolla tavalla pahasti sanot, niin pieraisen sinua päin.
Se oli ihan hiljaa vähän aikaa ja pyöritteli päätään ja sanoi sitten, etteivät naiset piere ja hänen maailmassaan niiden kakka haisee ja näyttää ruusuilta ja vaahtokarkeilta.
Sitten minä olin ihan hiljaa, koska hämmennyin tuommoisesta omituisesta ajatuksesta, että naisen pitäisi olla joku himskatin kaunis ja tuoksuva koriste-esine, ja samalla minun pierustani tuli ujo eikä se uskaltanut tulla ulos, vaikka olisi ollut siinä kohtaa täydellinen paikka laskea ilmoille hiljainen tappaja.
Ja sitten siitä ujosta pierusta kasvoi iso pommi ja mahani oli tosi kipeä koko illan. Kun pääsin kotiin, makasin puolituntia sängyllä, kunnes se alkoi uskaltaa ulos kimakasti naristen. Koirakin säikähti sitä ääntä.
Mutta kyllä naisetkin pieree ja niiden peräreiästä tulee ties mitä paskaa ja joskus ihan niinkin voimalla, että sitä pitää pyyhkiä suihkuverhosta pois. Tiedoksi vaan.
Arvatkaa mitä? No.
Olin eilen Le Bonkin kattoterassilla hengailemassa kaverini kanssa. Sitten meidän seuraan tuli kolme itämääntietäjää eli miestä. Sitten yksi niistä oli vähän semmoinen ilkeämmän puoleinen kaveri. Tai sellainen suorasanainen, mutta ei niin ystävällisellä tavalla. Se esimerkiksi osoitteli naisia ja sanoi, että tuo on läski ja ruma. Ei sellainen ole kohteliasta eikä ystävällistä eikä kivaa.
Nooh.
Minä sanoin sille, että jos vielä yhdenkin kerran tuolla tavalla pahasti sanot, niin pieraisen sinua päin.
Se oli ihan hiljaa vähän aikaa ja pyöritteli päätään ja sanoi sitten, etteivät naiset piere ja hänen maailmassaan niiden kakka haisee ja näyttää ruusuilta ja vaahtokarkeilta.
Sitten minä olin ihan hiljaa, koska hämmennyin tuommoisesta omituisesta ajatuksesta, että naisen pitäisi olla joku himskatin kaunis ja tuoksuva koriste-esine, ja samalla minun pierustani tuli ujo eikä se uskaltanut tulla ulos, vaikka olisi ollut siinä kohtaa täydellinen paikka laskea ilmoille hiljainen tappaja.
Ja sitten siitä ujosta pierusta kasvoi iso pommi ja mahani oli tosi kipeä koko illan. Kun pääsin kotiin, makasin puolituntia sängyllä, kunnes se alkoi uskaltaa ulos kimakasti naristen. Koirakin säikähti sitä ääntä.
Mutta kyllä naisetkin pieree ja niiden peräreiästä tulee ties mitä paskaa ja joskus ihan niinkin voimalla, että sitä pitää pyyhkiä suihkuverhosta pois. Tiedoksi vaan.
lauantai 26. heinäkuuta 2014
Koska en saa ladattua Tinderiä puhelimeeni
Kaunis ja upea 30-vuotias sinkkunainen etsii
energistä, leikkisää, hirmu herttaista ja ihanaa miestä
tositarkoituksella. Toivottavasti et ole allerginen koirille, mutta jos
olet, kuvailethan tarkasti, kummasta päästä turpoat enempi.
Omat mitat: 166,5 cm, 54 kg, A-kuppi, aika iso perse, sentin mittainen häpykarvoitus (korjattavissa) ja pari pitkää nännikarvaa. Tykkään kynsilakoista ja tarroista ja juoksemisesta ja uimisesta ja sanoista ja rakkaudesta.
Ps. Olen jo lähes neitsyt. Jos saat minut nauramaan, niin saat neitsyydenkin ottaa. Se on sillon ment ty bee.
Rakkaudella,
Henriikka
Omat mitat: 166,5 cm, 54 kg, A-kuppi, aika iso perse, sentin mittainen häpykarvoitus (korjattavissa) ja pari pitkää nännikarvaa. Tykkään kynsilakoista ja tarroista ja juoksemisesta ja uimisesta ja sanoista ja rakkaudesta.
Ps. Olen jo lähes neitsyt. Jos saat minut nauramaan, niin saat neitsyydenkin ottaa. Se on sillon ment ty bee.
Rakkaudella,
Henriikka
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Eläppä hetkessä hei!
Olen useasti miettinyt, miten ihmeessä sitä muistaa nauttia jokaisesta päivästä.
Miten aamulla, kun unenpöpperössä raapii toisella kädellä rähmää silmästä ja toisella koiran oksennusta matosta, voi muistaa, että hei kuule eläppä hetkessä. Että älä närkästy tällaisesta aamusta. Älä hermostu, jos tulee kiire töihin. Jos unohdat ostaa kaupasta juuri sitä, mitä lähdit sieltä hakemaan. Jos naapuri on töykeä. Jos suunnitelmat muuttuvat. Jos rahat ovat loppu. Jos kahvi kaatuu syliin. Jos kaikki on tahmeaa.
Sillä kuitenkin fakta on se, että tämä kaikki saattaa päättyä tänään. Yksi väärä askel ja elämä oli siinä. Boom.
Mutta sitten näin Facebookin uutisvirrassani tämän lainauksen.
Harry, I’m going to let you in on a little secret. Every day, once a day, give yourself a present. Don’t plan it, don’t wait for it, just let it happen. It could be a new shirt at the men's store, a catnap in your office chair or two cups of good hot black coffee. (Twin Peaks)
Miten yksinkertaista ja täydellistä! Joka päivä, joku pieni yllätys itselle. Olen ryhtynyt harjoittelemaan sitä. Keskityn oikeasti siihen hetkeen, kun palkinto on käsillä. Sillä kyse ei itse asiassa ole palkinnosta vaan siitä, että ymmärtää tekevänsä joka päivä niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä.
Joinakin päivinä se on ollut juoksulenkki, joinakin kävely ja aika monena se, etten ota yhtäkään askelta lenkkeilymielessä. Joskus se on herkkukahvi. Joskus se, että istun koirapuistossa niin kauan, että minulla on kylmä, jotta koirat saisivat riekkua mahdollisimman paljon. Usein se on ollut se, että kömmin sänkyyn vaakatasoon ja soitan jollekin tärkeälle. Välillä se, että pidän puhelinta äänettömällä koko illan. Välillä käyn nukkumaan jo yhdeksältä ja välillä valvon myöhään.
Maailman parasta.
Tänään on siitä spesiaali päivä, että olen palkinnut itseni kahdesti. Toinen on tämä. Että kirjoitan blogiini, sillä rakastan sanoja ja niiden kanssa olemista.
Toiseen liittyy pieni tarina.
Sydämeni särkyi tosi rikki viime syksynä. Se hajosi yllättäen ja aavistamatta. Silloin ajattelin, että olin typerä, koska en osannut suojella sitä paremmin. Nyt ajattelen, että uskoin johonkin. Rakkauteen tai mihin ikinä. Johonkin hyvään.
Eikä sellaisessa ole mitään typerää.
Joka tapauksessa noin kuukausi sitten, kun oli kulunut abauttiarallaa tasan 10 kuukautta siitä hetkestä, kun itkin sydämen palasia yön yli vessanlattialla, seisoin ratikkapysäkillä ja mietin, miksi en voi unohtaa. Miksi sydämeni ei korjaannu. Mitä tässä pitäisi tehdä. Laittaa randomista ja coolisti vaan viestiä, että mitä kuuluu.
Mietin hetken ihan täristen, miten jännittävää se olisi. Laittaa viestiä. Odotella vastausta ja saada se sitten vihdoin. Ehkä. Tai olla saamatta. Kuitenkin ihan rennosti lähestyä. Olla oman elämänsä selviytyjä ja sankari. Coolisti.
Mietin jo mitä kirjoittaisin - ja silloin se iski.
En halunnutkaan tehdä sitä. En halunnut käydä läpi sitä, että odotan jännittyneenä viestiä, koska mitä sitten. Ei mitään. Olin ihan, että ohhoh! Mikäs tämä tämmöinen tunne on!
Tajusin yhtäkkiä, että sydämeni oli alkanut parantua. Se ei ollut unohtanut, mutta se ei myöskään ollut enää niin kipeä. Sydämeni oli oikeasti sitä mieltä, että anna olla. Vaikka järkeni jopa yritti vikitellä sitä kuiskuttelemalla vienosti, että kamoon ihan frendinä vaan, yks viesti vaan coolisti, sydämeni oli sitä mieltä, että njääh.
Joten sen kunniaksi, että selvisin sydänsurusta hengissä, halusin palkita itseni isosti ja varasin itselleni kahden viikon Thaimaan matkan. Isommat jutut vaativat isompia palkintoja.
Reissuun on tietenkin vielä aikaa puoli vuotta, ja tässä ehtii tulla vaikka mitä lakkoja ja muita vastaan. Mutta jos sinne asti selviän, minua ei edes haittaa, vaikka perille päästyäni sairastaisin kahden viikon turistiripulin. Jos istun kaksi viikkoa Thaimaassa paskalla, sen aion tehdä coolisti. Aion elää hetkessä, nauttia siitä, että käden ulottuvilla on vessapaperia ja palkita itseni pyyhkimällä.
Koska elämä on pieniä onnenhetkiä varten.
Miten aamulla, kun unenpöpperössä raapii toisella kädellä rähmää silmästä ja toisella koiran oksennusta matosta, voi muistaa, että hei kuule eläppä hetkessä. Että älä närkästy tällaisesta aamusta. Älä hermostu, jos tulee kiire töihin. Jos unohdat ostaa kaupasta juuri sitä, mitä lähdit sieltä hakemaan. Jos naapuri on töykeä. Jos suunnitelmat muuttuvat. Jos rahat ovat loppu. Jos kahvi kaatuu syliin. Jos kaikki on tahmeaa.
Sillä kuitenkin fakta on se, että tämä kaikki saattaa päättyä tänään. Yksi väärä askel ja elämä oli siinä. Boom.
Mutta sitten näin Facebookin uutisvirrassani tämän lainauksen.
Harry, I’m going to let you in on a little secret. Every day, once a day, give yourself a present. Don’t plan it, don’t wait for it, just let it happen. It could be a new shirt at the men's store, a catnap in your office chair or two cups of good hot black coffee. (Twin Peaks)
Miten yksinkertaista ja täydellistä! Joka päivä, joku pieni yllätys itselle. Olen ryhtynyt harjoittelemaan sitä. Keskityn oikeasti siihen hetkeen, kun palkinto on käsillä. Sillä kyse ei itse asiassa ole palkinnosta vaan siitä, että ymmärtää tekevänsä joka päivä niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä.
Joinakin päivinä se on ollut juoksulenkki, joinakin kävely ja aika monena se, etten ota yhtäkään askelta lenkkeilymielessä. Joskus se on herkkukahvi. Joskus se, että istun koirapuistossa niin kauan, että minulla on kylmä, jotta koirat saisivat riekkua mahdollisimman paljon. Usein se on ollut se, että kömmin sänkyyn vaakatasoon ja soitan jollekin tärkeälle. Välillä se, että pidän puhelinta äänettömällä koko illan. Välillä käyn nukkumaan jo yhdeksältä ja välillä valvon myöhään.
Maailman parasta.
Tänään on siitä spesiaali päivä, että olen palkinnut itseni kahdesti. Toinen on tämä. Että kirjoitan blogiini, sillä rakastan sanoja ja niiden kanssa olemista.
Toiseen liittyy pieni tarina.
Sydämeni särkyi tosi rikki viime syksynä. Se hajosi yllättäen ja aavistamatta. Silloin ajattelin, että olin typerä, koska en osannut suojella sitä paremmin. Nyt ajattelen, että uskoin johonkin. Rakkauteen tai mihin ikinä. Johonkin hyvään.
Eikä sellaisessa ole mitään typerää.
Joka tapauksessa noin kuukausi sitten, kun oli kulunut abauttiarallaa tasan 10 kuukautta siitä hetkestä, kun itkin sydämen palasia yön yli vessanlattialla, seisoin ratikkapysäkillä ja mietin, miksi en voi unohtaa. Miksi sydämeni ei korjaannu. Mitä tässä pitäisi tehdä. Laittaa randomista ja coolisti vaan viestiä, että mitä kuuluu.
Mietin hetken ihan täristen, miten jännittävää se olisi. Laittaa viestiä. Odotella vastausta ja saada se sitten vihdoin. Ehkä. Tai olla saamatta. Kuitenkin ihan rennosti lähestyä. Olla oman elämänsä selviytyjä ja sankari. Coolisti.
Mietin jo mitä kirjoittaisin - ja silloin se iski.
En halunnutkaan tehdä sitä. En halunnut käydä läpi sitä, että odotan jännittyneenä viestiä, koska mitä sitten. Ei mitään. Olin ihan, että ohhoh! Mikäs tämä tämmöinen tunne on!
Tajusin yhtäkkiä, että sydämeni oli alkanut parantua. Se ei ollut unohtanut, mutta se ei myöskään ollut enää niin kipeä. Sydämeni oli oikeasti sitä mieltä, että anna olla. Vaikka järkeni jopa yritti vikitellä sitä kuiskuttelemalla vienosti, että kamoon ihan frendinä vaan, yks viesti vaan coolisti, sydämeni oli sitä mieltä, että njääh.
Joten sen kunniaksi, että selvisin sydänsurusta hengissä, halusin palkita itseni isosti ja varasin itselleni kahden viikon Thaimaan matkan. Isommat jutut vaativat isompia palkintoja.
Reissuun on tietenkin vielä aikaa puoli vuotta, ja tässä ehtii tulla vaikka mitä lakkoja ja muita vastaan. Mutta jos sinne asti selviän, minua ei edes haittaa, vaikka perille päästyäni sairastaisin kahden viikon turistiripulin. Jos istun kaksi viikkoa Thaimaassa paskalla, sen aion tehdä coolisti. Aion elää hetkessä, nauttia siitä, että käden ulottuvilla on vessapaperia ja palkita itseni pyyhkimällä.
Koska elämä on pieniä onnenhetkiä varten.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Myllerrykset elämässä on aina hyvästä
Ps. Ilosaarirock oli ihana. Jenni Vartiainen ihana. Aurinko ihana. Järvivesi ihana. Joensuu ihana. Huutopaska oli ihana (se tuli minulta, ei kannata kysellä enempää). Kaikki oli niin ihanaa. Videomateriaaliakin löytyy, mutta sen sijaan, että olisin kuvannut festareita ja esiintyjiä, kuvasin omaa naamaani, joka ei sano mitään. Eli varsin käyttökelpoista tallennetta. Ei se mitään.
perjantai 4. heinäkuuta 2014
Hirmu monen Youtube-tilaajan raja meni rikki!!
KIITOS!! :)
Tein tämmöisen ex tempore yllätysvideon. Paljastan yhen fantasioistani. (Se on se kohta, jossa puhun äänellä, jota ei kuule. Se yksi laulaja laulaa mulle tiesittekö: "Puhu äänellä, jonka kuulen. Sanoilla, jotka ymmärrän." No mä yritän.)
Huomenna meen Lahteen Summer upiin ja ens viikonloppuna Ilosaareen. Toivottavasti näen teijät kaikki, joita en näe, koska en tiiä, ketkä täällä blogissa käy, niin siellä! (Joku ainakin on löytänyt blogini googlaamalla "ripulia rinnuksille". Tervetuloa! Oot oikeassa paikassa.)
Lakkasin kynnetkin. Ne on festarikynnet. Ne on neon. Väriset. Moikka! -->
Tein tämmöisen ex tempore yllätysvideon. Paljastan yhen fantasioistani. (Se on se kohta, jossa puhun äänellä, jota ei kuule. Se yksi laulaja laulaa mulle tiesittekö: "Puhu äänellä, jonka kuulen. Sanoilla, jotka ymmärrän." No mä yritän.)
Huomenna meen Lahteen Summer upiin ja ens viikonloppuna Ilosaareen. Toivottavasti näen teijät kaikki, joita en näe, koska en tiiä, ketkä täällä blogissa käy, niin siellä! (Joku ainakin on löytänyt blogini googlaamalla "ripulia rinnuksille". Tervetuloa! Oot oikeassa paikassa.)
Lakkasin kynnetkin. Ne on festarikynnet. Ne on neon. Väriset. Moikka! -->
torstai 26. kesäkuuta 2014
Mies olisi kiva myös siksi, että...
... elämäni saattaisi olla asetetta normaalimpaa, jos joku olisi sanomassa, että Henriikka mitä helvettiä sä teet.
Mutta kun ei ole, seuraavia asioita tapahtuu.
Ensinnäkin, muutama kuukausi sitten odotin autoni huoltomiestä kadunvarrella ja nappasin siitä sitten lennosta mukaani väärän huoltomiehen. Hyppäsin siis jonkun randomtyypin autoon ja papatin niin hirveästi, ettei miesparka ehtinyt sanoa mitään. Sitten ajatin kaverin syvälle parkkihalliin autoni luokse ja käskin korjata sen. Tarina löytyy täältä.
Toisekseen, en olisi yrittänyt kiskoa kiinnipultattua ilmanpainepumppua irti ABCn pihalla. Tarina löytyy täältä.
Kolmannekseen, ei olisi tapahtunut tätä:
Saunan lamppuni paloi. Se on sellainen iso mötikkä. Valtava. Ainakin puolimetrinen. No ei ehkä niin iso, mutta tosi iso. Tällainen --->
Ajattelin siinä sitten, että en ole kyllä tuollaisia puolimetrisiä lamppuja nähnyt missään myytävänä, ja että kylläpäs on nyt hankalaa tämä. Ihan kuin pitäisi uusi pesukone vaihtaa tai jääkaappi. Iso, painava, hankala. Miestä vaativa.
Joten otin tomerana yhteyttä isännöitsijään, että täällä on palanut nyt saunasta lamppu ja voisiko joku tulla vaihtamaan sen. Vastaus oli tiukka ja jämerä: Asukas vaihtaa lamput itse.
Sydäntäni riipaisi tuollainen suorasanaisuus.
Kävin mielessäni läpi Prisman hyllyjä, että missä siellä MUKA myydään näin isoja puolimetrisiä lamppuja. Ahdisti, että tämäkin vielä. Pitää etsiä JOKU lamppuliike, jossa myydään saunalamppuja. Ikinä nähnyt sellaista. Mistä sellaisenkin löytää. Pitää ajaa jonnekin Tuurin kyläkauppaan.
Menin saunaan mittanauhan ja kameran kanssa, etten sitten vahingossakaan osta sieltä Tuurista esimerkiksi 60 cm saunanlamppua. Päätin kirjoittaa ylös KAIKKI koodit lampusta.
Änkesin lauteiden alle ja koskin puolimetriseen. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että puolimetrinen olikin vain lasikupu.
Lasikupu, jonka alla on tavallinen hehkulamppu.
Namaste.
Onneksi en ehtinyt lähteä hiillostamaan Prisman myyjää. "Missä teillä on saunanlamput? No siis sellaiset tavalliset saunanlamput. Sellaiset 30 senttiset. Niin missä teillä on niitä? Miten niin ei ole sellaisia. Mun saunassa ainakin on!"
Mutta kun ei ole, seuraavia asioita tapahtuu.
Ensinnäkin, muutama kuukausi sitten odotin autoni huoltomiestä kadunvarrella ja nappasin siitä sitten lennosta mukaani väärän huoltomiehen. Hyppäsin siis jonkun randomtyypin autoon ja papatin niin hirveästi, ettei miesparka ehtinyt sanoa mitään. Sitten ajatin kaverin syvälle parkkihalliin autoni luokse ja käskin korjata sen. Tarina löytyy täältä.
Toisekseen, en olisi yrittänyt kiskoa kiinnipultattua ilmanpainepumppua irti ABCn pihalla. Tarina löytyy täältä.
Kolmannekseen, ei olisi tapahtunut tätä:
Saunan lamppuni paloi. Se on sellainen iso mötikkä. Valtava. Ainakin puolimetrinen. No ei ehkä niin iso, mutta tosi iso. Tällainen --->
Joten otin tomerana yhteyttä isännöitsijään, että täällä on palanut nyt saunasta lamppu ja voisiko joku tulla vaihtamaan sen. Vastaus oli tiukka ja jämerä: Asukas vaihtaa lamput itse.
Sydäntäni riipaisi tuollainen suorasanaisuus.
Kävin mielessäni läpi Prisman hyllyjä, että missä siellä MUKA myydään näin isoja puolimetrisiä lamppuja. Ahdisti, että tämäkin vielä. Pitää etsiä JOKU lamppuliike, jossa myydään saunalamppuja. Ikinä nähnyt sellaista. Mistä sellaisenkin löytää. Pitää ajaa jonnekin Tuurin kyläkauppaan.
Menin saunaan mittanauhan ja kameran kanssa, etten sitten vahingossakaan osta sieltä Tuurista esimerkiksi 60 cm saunanlamppua. Päätin kirjoittaa ylös KAIKKI koodit lampusta.
Änkesin lauteiden alle ja koskin puolimetriseen. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että puolimetrinen olikin vain lasikupu.
Lasikupu, jonka alla on tavallinen hehkulamppu.
Namaste.
Onneksi en ehtinyt lähteä hiillostamaan Prisman myyjää. "Missä teillä on saunanlamput? No siis sellaiset tavalliset saunanlamput. Sellaiset 30 senttiset. Niin missä teillä on niitä? Miten niin ei ole sellaisia. Mun saunassa ainakin on!"
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Juhannustaikoja, osa 2
Keskikesä on kyllä jotenkin ihan kreisi.
Oli todella hämmentävää, kun eilen illalla puoli kymmeneltä ajelin pillurallia Heinolan keskustassa ja aurinko paistoi täysillä suoraan silmiin. Ihan kreisiä. Ihmiset vetäytyy metsään ja poustaa kuvia säästä ja ruoasta ihan villinä Facebookin täyteen. Ystävien ja perheen kanssa kokoonnutaan alasti saunaan. Siellä istua nökötetään hikiset reidet vastakkain ja vilkuillaan salaa välillä, millainen perse ja vehje sillä Penalla onkaan, ja miten laskeutuvat Mirkun rinnat ilman liivejä siihen vatsan päälle.
Mutta jos joku tuntematon tulee kadulla juttelemaan, niin silloin vedetään ujostelukortti kehiin. Että joku raja sentään.
Suomi. <3
Tein yhden juhannustaian. En ymmärrä, mikä on tulos.
Olisi ehkä sittenkin kannattanut ennemmin juosta alasti pitkin pusikkoja. Ei nämä kukkahömpötykset taida toimia.
Ps. Jos elämässä on mieshuolia, minulla on oiva keksintö helpottamaan oloa. Katso Remontti-Reiskaa. Tuo mies on kuin takkatuli. Sitä voisi tuijottaa tunti tolkulla. Niin isällisen rauhallisesti se hoitaa kaiken. Ai että!
Näihin tunnelmiin.
Oli todella hämmentävää, kun eilen illalla puoli kymmeneltä ajelin pillurallia Heinolan keskustassa ja aurinko paistoi täysillä suoraan silmiin. Ihan kreisiä. Ihmiset vetäytyy metsään ja poustaa kuvia säästä ja ruoasta ihan villinä Facebookin täyteen. Ystävien ja perheen kanssa kokoonnutaan alasti saunaan. Siellä istua nökötetään hikiset reidet vastakkain ja vilkuillaan salaa välillä, millainen perse ja vehje sillä Penalla onkaan, ja miten laskeutuvat Mirkun rinnat ilman liivejä siihen vatsan päälle.
Mutta jos joku tuntematon tulee kadulla juttelemaan, niin silloin vedetään ujostelukortti kehiin. Että joku raja sentään.
Suomi. <3
Tein yhden juhannustaian. En ymmärrä, mikä on tulos.
Olisi ehkä sittenkin kannattanut ennemmin juosta alasti pitkin pusikkoja. Ei nämä kukkahömpötykset taida toimia.
Ps. Jos elämässä on mieshuolia, minulla on oiva keksintö helpottamaan oloa. Katso Remontti-Reiskaa. Tuo mies on kuin takkatuli. Sitä voisi tuijottaa tunti tolkulla. Niin isällisen rauhallisesti se hoitaa kaiken. Ai että!
Näihin tunnelmiin.
lauantai 21. kesäkuuta 2014
Juhannustaikoja
Siinä se nyt on. Siitä on kuultu puhelimessa
paljon. Todella paljon. Enemmän kuin golfista. Pakkohan se oli käydä
katsastamassa.
---> Isän tekemä puuliiteri.
Ei kyllä olisi onnistunut meikeläisen puukäsityötaidoilla. Katso kuva alla. (Se on avaruusalus.)
Jonkun juhannustaian mukaan, jos olisin halunnut tietää, millainen tuleva sulhoni on, minun olisi pitänyt peruuttaa alasti halkopinoon. Perse edellä. Sitten katsoa, millainen halko tarttuu kiinni.
Nämä tämmöiset taiat todistavat, että kyllä on naikkoset olleet aivan perkeleen kiimaisia ennen muinoinkin. Siellä on alasti pyöritty juhannusyönä naapurin Penan pellolla ja hypitty lettu lepattaen yhdeksässä ojassa, että se sulho tulisi vastaan. Tuollaisella luulisi olevan 100% miestakuu. Jos ei ala nirsoilemaan.
No joka tapauksessa, jätin peruuttamiset tällä kertaa väliin (isäni olisi saattanut ihmetellä, miksi nakuilen liiterissä... tai sitten ei), mutta ajattelin ensi yönä laittaa kukkasia tyynyn alle. Piti tehdä se eilen, mutta unohdin. Parempi myöhään kuin aikaisin.
---> Isän tekemä puuliiteri.
Ei kyllä olisi onnistunut meikeläisen puukäsityötaidoilla. Katso kuva alla. (Se on avaruusalus.)
Jonkun juhannustaian mukaan, jos olisin halunnut tietää, millainen tuleva sulhoni on, minun olisi pitänyt peruuttaa alasti halkopinoon. Perse edellä. Sitten katsoa, millainen halko tarttuu kiinni.
Nämä tämmöiset taiat todistavat, että kyllä on naikkoset olleet aivan perkeleen kiimaisia ennen muinoinkin. Siellä on alasti pyöritty juhannusyönä naapurin Penan pellolla ja hypitty lettu lepattaen yhdeksässä ojassa, että se sulho tulisi vastaan. Tuollaisella luulisi olevan 100% miestakuu. Jos ei ala nirsoilemaan.
No joka tapauksessa, jätin peruuttamiset tällä kertaa väliin (isäni olisi saattanut ihmetellä, miksi nakuilen liiterissä... tai sitten ei), mutta ajattelin ensi yönä laittaa kukkasia tyynyn alle. Piti tehdä se eilen, mutta unohdin. Parempi myöhään kuin aikaisin.
lauantai 14. kesäkuuta 2014
Munat ja munasolut
Moi!
Tietänette jo varmaan, että olen kolmekymmentävuotias. Olen sinkku. Ollut jo viisi vuotta. Minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole miestä elämässäni. Eikä naista.
Nykyään, ehkä pari kertaa vuodessa saattaa sängyssä pyörähtää joku randomkaveri. Mutta mitä enemmän sinkkuvuosia tulee plakkariin, sitä vähemmän jaksan enää iloita tuntemattoman tyypin mattoon laittamisesta.
Koska se on niin nähty ja koettu. Siinä ei ole mitään erikoista eikä mitään sellaista, mistä saisin oikeasti jotain sisältöä elämääni. Se on tosin ollut tärkeä vaihe elämässäni, se randompanoilu, mutta fakta on, ettei sydän tule kylläiseksi esimerkiksi siitä, että joku random-Pena yllättäen survaisee sormet peräreikään.
Minulla on toki ystävinä kamalan monta ihanaa miestä, joihin tutustumalla olen oppinut hirveästi kaikkia juttuja tuosta mystisestä sukupuolesta. Sellaiset ystävyyssuhteet on tosi tärkeitä, joissa ei ole ihastumistunteita mukana, koskakun silloin on paljon helpompi ymmärtää.
Olen uskaltanut tutustua miehiin vasta aikuisiällä. Nuorena olin aina vain tyttöporukoissa. Pelkäsin poikia, koska ne olivat niin erilaisia. Kauhean hurjia jotenkin. En osannut koskaan sanoa yhdellekään pojalle yhtään mitään. Osasin kirjoittaa, koska kirjoittamalla on helpompi puhua arkoja asioita, mutta kasvotusten en uskaltanut sanoa mitään.
No joka tapauksessa olen nyt vihdoin oppinut, että miehet on ihan hupsuja ja toimii monesti täysin eri tavalla kuin naiset, ja sen ymmärtäminen on auttanut paljon kaikessa elämässä, mitä on. Olen oppinut, etteivät ne oikeasti halua pahaa, vaikka toimivatkin välillä vähän typerästi.
Tämä kolmenkympin ikä on sellainen, että moni nainen alkaa miettiä katoavia munasolujaan. Monia varmasti jännittää kauheasti, että mitä elämä tuo lasten suhteen tullessaan. Minäkään en tiedä yhtään, voinko saada lapsia. Tai tuleva rakkaani. Mutta se ei oikeastaan haittaa.
Sillä elämääni on ujuttautunut jotenkin salakavalasti aivan käsittämättömän ihania lapsia kaikkialta. Sisaruksillani on hirveän paljon lapsia. Monella ystävälläni on. Sukulaisillani on. Niitä vaan tulee joka puolelta lisää.
Ja minä rakastan niitä kaikkia tosi paljon. Ne on kaikki kuin minun omiani. Niiden seurassa voi olla ihan oma höhlä itsensä. Sitä paitsi ne on paras yleisö ikinä koskaan, kun tekee mieli pelleillä. Välillä kun hengailen niiden kanssa, jännittää, että mitähän siitä taas tulee, koska lapset on semmoisia aika vekkuleita, ettei mitään järkeä. Mutta tosi hyvin on mennyt joka kerta!
Olen siis oppinut hirveästi tutustumalla miehiin. Siis tutustumalla oikeasti niiden ajatusmaailmaan. Mutta ymmärrän elämää paremmin myös, kun olen saanut olla lasten kanssa. Eilenkin, kun olin vahtimassa kolmea pientä naperoa, kuulin viisivuotiaalta syyn sille, miksi olen sinkku.
"Siis et sä harjaa sun hiuksia? No sen takia sulla ei oo aviomiestä."
---> Harjakauppaan.
Minusta on kiva antaa rakkautta lapselle, vaikkei se olisi omani. Ehkä siksi ajattelen, että voisin joskus aikuisena ihan hyvin adoptoida sellaisen pienen. Sellaisen, jolta puuttuu rakkaus.
Joskus näen unia, jossa synnyttelen lapsia ja sitten yritän kantaa niitä vastasyntyneitä rääpäleitä, mutta ne ei pysy kädessäni. Niiden pää tippuu aina maahan tai hakkautuu portaiden kaidetta vasten.
Semmoista.
Tietänette jo varmaan, että olen kolmekymmentävuotias. Olen sinkku. Ollut jo viisi vuotta. Minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole miestä elämässäni. Eikä naista.
Nykyään, ehkä pari kertaa vuodessa saattaa sängyssä pyörähtää joku randomkaveri. Mutta mitä enemmän sinkkuvuosia tulee plakkariin, sitä vähemmän jaksan enää iloita tuntemattoman tyypin mattoon laittamisesta.
Koska se on niin nähty ja koettu. Siinä ei ole mitään erikoista eikä mitään sellaista, mistä saisin oikeasti jotain sisältöä elämääni. Se on tosin ollut tärkeä vaihe elämässäni, se randompanoilu, mutta fakta on, ettei sydän tule kylläiseksi esimerkiksi siitä, että joku random-Pena yllättäen survaisee sormet peräreikään.
Minulla on toki ystävinä kamalan monta ihanaa miestä, joihin tutustumalla olen oppinut hirveästi kaikkia juttuja tuosta mystisestä sukupuolesta. Sellaiset ystävyyssuhteet on tosi tärkeitä, joissa ei ole ihastumistunteita mukana, koskakun silloin on paljon helpompi ymmärtää.
Olen uskaltanut tutustua miehiin vasta aikuisiällä. Nuorena olin aina vain tyttöporukoissa. Pelkäsin poikia, koska ne olivat niin erilaisia. Kauhean hurjia jotenkin. En osannut koskaan sanoa yhdellekään pojalle yhtään mitään. Osasin kirjoittaa, koska kirjoittamalla on helpompi puhua arkoja asioita, mutta kasvotusten en uskaltanut sanoa mitään.
No joka tapauksessa olen nyt vihdoin oppinut, että miehet on ihan hupsuja ja toimii monesti täysin eri tavalla kuin naiset, ja sen ymmärtäminen on auttanut paljon kaikessa elämässä, mitä on. Olen oppinut, etteivät ne oikeasti halua pahaa, vaikka toimivatkin välillä vähän typerästi.
Tämä kolmenkympin ikä on sellainen, että moni nainen alkaa miettiä katoavia munasolujaan. Monia varmasti jännittää kauheasti, että mitä elämä tuo lasten suhteen tullessaan. Minäkään en tiedä yhtään, voinko saada lapsia. Tai tuleva rakkaani. Mutta se ei oikeastaan haittaa.
Sillä elämääni on ujuttautunut jotenkin salakavalasti aivan käsittämättömän ihania lapsia kaikkialta. Sisaruksillani on hirveän paljon lapsia. Monella ystävälläni on. Sukulaisillani on. Niitä vaan tulee joka puolelta lisää.
Ja minä rakastan niitä kaikkia tosi paljon. Ne on kaikki kuin minun omiani. Niiden seurassa voi olla ihan oma höhlä itsensä. Sitä paitsi ne on paras yleisö ikinä koskaan, kun tekee mieli pelleillä. Välillä kun hengailen niiden kanssa, jännittää, että mitähän siitä taas tulee, koska lapset on semmoisia aika vekkuleita, ettei mitään järkeä. Mutta tosi hyvin on mennyt joka kerta!
"Siis et sä harjaa sun hiuksia? No sen takia sulla ei oo aviomiestä."
---> Harjakauppaan.
Minusta on kiva antaa rakkautta lapselle, vaikkei se olisi omani. Ehkä siksi ajattelen, että voisin joskus aikuisena ihan hyvin adoptoida sellaisen pienen. Sellaisen, jolta puuttuu rakkaus.
Joskus näen unia, jossa synnyttelen lapsia ja sitten yritän kantaa niitä vastasyntyneitä rääpäleitä, mutta ne ei pysy kädessäni. Niiden pää tippuu aina maahan tai hakkautuu portaiden kaidetta vasten.
Semmoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





