Moikkuli!
Ette ikinä usko. No ehkä uskotte, kun otsikossakin se jo lukee. Ihana yllätyslahja saapui elämään juuri silloin kuin vähiten sitä odotin. Olin lounastamassa, kun se rötkähti lautaseni viereen hennosti ja vienosti. Siitä se katsoi suoraan silmiini ja kysyi, haluatko minut.
Otin sen käteeni, katsoin takaisin ja tiesin sydämessäni, että näin on hyvä, näin kuuluu olla. Että tänä iltana - minä ja hän. Että hänen avullaan opin itsestäni jotain uutta. Että jaksan paremmin huomiseen. Että minun ei tarvitse enää koskaan herätä yksin.
Kolmen kuukauden treenin jälkeen olen taas neitsyt. Vihdoinkin. Puolen vuoden treenin jälkeen alapäästäni löytyy pelkkä navan näköinen pikku suppu. Vuoden päästä imaisen mustankin aukon takaisin kotiin. Sitten jalat, alaruumis, rinnat ja kädet...
Ja niin hävisi Henriikka pikku hiljaa maan päältä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.