Nainen ja ilmanpainepumppumysteeri

Haluan muistuttaa, etten väheksy tällä kirjoituksella ketään muita naisia kuin itseäni. Maailma on täynnä älykkäitä vaginallisia, jotka osaavat nämä hommat. Minä en osaa mitään.

Päätin näin kolmenkympin villityksen kunniaksi käydä tarkistamassa autoni juuri vaihdetuista kesärenkaista ilmanpaineet. Historiallista tässä tapahtumassa on se, etten ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä.

Minua neuvottiin kyllä tarkkaan, että joko siellä huoltoasemalla on letku, josta ilma tulee tai sitten sellainen kannettava tönikkä. Tämä "sellainen kannettava tönikkä" kuulosti jotenkin painajaiselta ihmiselle, joka ei halua kantaa asioita, jotka ovat täynnä painetta. Se kuulostaa, että koko huoltoasema räjähtää ilmaan, kun painaa väärää nappia. En tiedä, voiko sellainen räjähtää, mutta sillä ei ole väliä, sillä minä pystyn vahingossa mihin vaan. Se on nähty.

Kurvasin huoltoaseman pihaan ja ajoin "Vesi ja ilma"-pisteelle. Kauhukseni huomasin, että siellä se oli. Lasikaapissa. Iso sininen vaarallisen näköinen tönikkä.

Avasin lasikaapin ja tuijotin sitä silmiin. Hiki valui pitkin naamaa. Se näytti räjähtävältä. Siinä oli mittari ja punainen nappi. Sen letku näytti lyhyeltä. Niin kovin lyhyeltä. Koskin tönikkään. Se tuntui painavalta.

Istua kökötin tönikän edessä pitkään. Nousin seisomaan ja mietin, että tarvitsenko avainta tuohon lukkoon. Katsoin ympärilleni. Parkissa oleva taksikuski veteli savuja ja hymyili vähän kauempana.

Päätin olla toiminnan nainen, joka ei töniköitä pelkää, ja aloin kiskoa laitetta ulos kaapista. Se oli aivan saatanan painava. Se ei hievahtanutkaan. Sitten huomasin, että koko värkki oli pultattu kiinni kaappiin. Mitä vittua? Tönikän letku oli aivan liian lyhyt, alle metrin. Eihän se yltäisi autoon.

Nousin ylös. Poliisiauto kaartoi samalla huoltoasemalle. Hikoilin vähän lisää. Ajattelin, että minulta viedään kohta kortin lisäksi auto, asunto ja neitsyys, jos tässä vielä jatkan tätä, mitä ikinä teenkään.

Joten päätin luovuttaa ja astuin autoani kohti. Silloin huomasin sen. Se oli ilmanpaineletku, joka on kiinni lasikaapin kupeessa, siinä ulkopuolella.

Onnellisena ja hieman häpeissäni otin letkun käteeni ja yritin tehdä sillä asioita renkaiden kanssa. Se suhisi. Poliisiauto oli kahden metrin päässä minusta eikä kukaan tullut sieltä ulos. Ne varmaan tuijotti ja haki rekisterinumeroani. 30-kiloinen dobermannini könysi samaan aikaan auton etupenkille, kuskin paikalle. Siellä se istui laittomasti ilman turvavyötä. Mitä lukee poliisin sääntökirjassa tällaisesta?

Laitoin suhisevan laitteen jokaisen renkaani pikku reikään kiireesti. Katselin mittaria sen näköisenä, että tiedän, mihin viisarin pitää osoittaa. Sitten istuin takaisin autooni. Päätin lähteä tyylillä ja ammattitaidolla pihasta pois, joten peruutin lujaa niin lähelle poliisiautoa, että molemmat sedät kurkottivat kaulaansa eteenpäin. Jännittyneenä kaikesta tällaisesta draamasta elämässäni en vaihtanut ykkösvaihdetta suuremmalle ennen kuin kilometrin päässä, etten vahingossakaan ajaisi liian lujaa.

Joten: Palkataan mies tekemään miehen töitä. Saatana. Ei ole nainen tehty autoa rassaamaan.