Minua pelottaa rakkaus.
Se pelottaa siitä syystä, että olen joskus avannut itseni toiselle, luottanut häneen ja uskonut johonkin, ehkä omiin haaveisiini, ja sitten olenkin saanut kovia iskuja sydämeeni. Sydän ei koskaan unohda sellaista. Se voimistuu kyllä ja palautuu - mutta se ei unohda.
Minä en ole katkera enkä vihainen enkä syytä siitä ketään. Niin vain tapahtui, koska elämä on sellaista, että se tapahtuu kaikella mahdollisella tavalla. Ja minä opin siitä ihan hirveästi.
Mutta silti pelkään, että se tapahtuu uudestaan. Välillä pelko on niin kova, että lamaannun ihan täysin. Tai ehkä ennemminkin sydämeni lamaantuu. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että en uskalla katsella haaveitani enkä uskalla tehdä mitään. En uskalla lähettää viestiä, en uskalla soittaa, en uskalla kysyä. Tuntuu helpommalta laskea irti.
Sellaisina hetkinä palaan mielikuvitusmaailmaani. Siellä nimittäin asustavat ne pelot ja möröt, mutta myös haaveet ja toiveet. Todellisessa maailmassa ne näkyvät ainoastaan reaktioina, tekoina ja tekemättömyyksinä. Mutta mielikuvitusmaailmassa ne näkyvät sellaisina kuin ne ovat.
Siellä maailmassa seison metsän reunalla. Tiedän, että jossain kaukana metsän takana on kukkula, josta on upeat näkymät, ja sinne minä haluan mennä. Kaikki sanovat, että siellä on upeaa ja hyvä olla. Mutta muistan, miten viime kerralla (ja sitä edelliselläkin) lähdin juoksemaan ihan täysillä kohti pöpelikköä. Hihkuin onnesta ja huutelin riemuhuutoja. Menin lujaa, koska uskoin tietäväni reitin sinne paikkaan, josta kaikki puhuvat.
Eikä kulunut kauaa, kun olin vyötäröäni myöten suossa enkä meinannut millään päästä sieltä pois. Ja kun vihdoin pääsin ystävieni avustuksella ylös, olin läpimärkä ja uupunut. Minun oli pakko palata samaa reittiä takaisin. Mennä kotiin, vaihtaa vaatteet ja levätä.
Ja silloin rupesin pelkäämään. Rupesin uskomaan, että ei siellä mitään upeita maisemia ole. Että kaikki huijaavat. Että minun maisemani onkin vain upottava suo ja tiheä metsä. Että ei minulle ole tarkoitettu semmoisia kauniita näkymiä.
Kun aikaa kului, uskaltauduin vihdoin takaisin metsän reunalle, jossa nyt seison jalat täristen. Surulliset muistot saavat kyyneleet poskilleni, mutta se ei haittaa.
Sillä nyt minulla on uusi suunnitelma. Menen varovasti, askel kerrallaan. Tunnustelen maata. Jos se alkaa upottaa, pysähdyn ja tuumailen. Minä en voi siirtää maata tai muuttaa sitä toisenlaiseksi. En yritä enää mennä upottavan maan yli enkä ainakaan aio kääntyä takaisin.
Mutta yhden asian voin kuitenkin tehdä. Voin kiertää sen.
Sillä tavalla minä osoitan, että pystyn tekemään pelolleni jotain. Että en ole sen vietävissä. Ja että sen takana, jossain kauempana on se upea paikka, jota kohti minä kuljen.
Kauniisti kirjoitettu, tuli tippa silmään :/
VastaaPoistaTäähän oli suorastaan runollista! Hämmentävää ku tää oli jotain ihan muuta ku se millasta normaalisti kirjotat. Tykkäsin.
VastaaPoistaVoi miten hyvin kirjoitettu! Ihan liikutuin... :''-D
VastaaPoistaHienosti kirjoitettu ja moneen asiaan helppo samaistua.
VastaaPoistaRakkaus on peilisali, jonka keskiössä seisot toiveinesi ja pelkoinesi unelmiesi ja painajaistesi ristikuulusteltavana. Kaikkien monistuneiden hahmojen joukosta yrittää sinua lukeva sielu löytää kasvualustaa luottamukselle; pientä maapalstaa, johon kylvettyä siementä voisi kastella rukoillen, ettei myrskyinen hallayö tuhoa itävää tainta.
VastaaPoistaKirjoituksestasi palautui mieleen professori Ilkka Haikalan kuolinilmoituksessa julkaistu postuumi runo rakkaudesta (HS joulukuun loppu 2010). Siitä kuinka täytyy uskaltaa rakastaa vaikka pelottaa. Tarkkaa sisältöä en kuitenkaan muista. Harmi kun ilmoitus ei ole minulla tallessa, eikä digiarkistokaan pelastanut.
VastaaPoistaHaaveista vielä. Ehkä ihastumisessa tosiaankin on kyse lähinnä omien haaveiden kanavoinnista toiseen ihmiseen. Tuntemattoman näkee sellaisena kuin itse haluaa. Tällöin ihastumisen dynamiikka olisi paradoksaalisesti lähes päinvastainen rakastamisen kanssa. Rakkaudessahan on kyse toisen ihmisen hyväksymisestä sellaisena kuin hän on. Elämän jakamisesta samalla kunnioittaen toisen erillisyyttä. Ilosta, välittämisestä, arjesta, joskus vihastakin.
En sinua tunne, mutta olet varmasti kaiken sen arvoinen.
Tärkeintä on matka, ei päämäärä :) niin kai se on. Kannattaa avata jokainen kanto ja tutkia jokainen polunpientare, tiedä mitä aarteita ne sisältävät. Hyvää matkaa sinulle ja unohtumattomia hetkiä, miksei myös jännittäviä kiertoteitä ;)
VastaaPoistaOsuit taas asian ytimeen: kuinka paljon voikaan rakkaus pelottaa? Kiitos kun puit sanoiksi ajatukseni.
VastaaPoistaWoimahaleja ja jaksuja!!
Kattelin sun noita profiilikuvia ja tuli mieleen asiaa opiskelleena. Sä voisit ehkä käydä kosmetogilla laitattaan kulmat. Ja sitten ehkä piirtää. Sulla on kyllä luonnostaan oikein viehättävät kulmat mutta oot kovin vaalea. Eikä siinäkään vielä mitään mutta yhdessä kuvassa sulla oli piirretty kulmat ja sun silmät tuli esille paremmin. Tai ei siinä mitään jos ei halua paremmin silmiä esille. Mutta sulla on tosi kauniit silmät. Tää ei ollu loukkaus. Tää oli vähän sellanen mielipide. Mikäli sillä olisi mitään merkitystä. Oot kaunis anyway. Bye x
VastaaPoistaSiellä jossain metsän takana on varmasti kukkula, jolta on upeat näkymät. Siellä ei välttämättä kuitenkaan välttämättä ole niin hienoa kuin sanotaan, ja se hyvä olo, jonka kukkulan löytämisestä tulee, menee myös ohi, ja kukkulalla käynnin jälkeen tulee vaihe, jolloin metsään palaaminen ja suossa rämpiminenkin ovat välttämättömiä. Jotkut käyvät kukkulalla, toiset eivät. "Onni ei ole esteetön reitti, vaan miellyttävä tapa edetä erämaassa." Voimia! :) Anu
VastaaPoista♡♡♡♡♡
VastaaPoistaItku tuli. Juuri eronneena (yllättäin jätettynä) tuo teksti koskettaa syvästi.
VastaaPoistaItku tuli. Juuri eronneena (yllättäin jätettynä) tuo teksti koskettaa syvästi.
VastaaPoistaMinuakin pelottaa. t: mies
VastaaPoista