BLOGI SIIRTYI: henriikkaronkkonen.com
Tämä Sinkkublogi jää tänne tällaisena elelemään, tänne ei tule mitään uutta, mutta sama meno jatkuu uudessa.
Pus. <3
Google-haut
sunnuntai 11. maaliskuuta 2018
tiistai 6. maaliskuuta 2018
Huomioasia
Moikku!
Hei apua! Ei vaan. Kaikki hyvin.
Torstaina 8.3. olen Helsingin Akateemisessa klo 16.30 puhua höpöttämässä. Tule sinne, jos vaan. Laitan myös nimmaria kirjaan ja otan teidän kanssa selfieitä tosi mielelläni. Olisi ihan huippua nähdä pitkästä aikaa tai ekaa kertaa!
Mukavaa päivänjatkoa! Tänään jo ilmakin oli lämpimämpi, melkein helle.
Hei apua! Ei vaan. Kaikki hyvin.
Torstaina 8.3. olen Helsingin Akateemisessa klo 16.30 puhua höpöttämässä. Tule sinne, jos vaan. Laitan myös nimmaria kirjaan ja otan teidän kanssa selfieitä tosi mielelläni. Olisi ihan huippua nähdä pitkästä aikaa tai ekaa kertaa!
Mukavaa päivänjatkoa! Tänään jo ilmakin oli lämpimämpi, melkein helle.
torstai 22. helmikuuta 2018
Millainen Tinder on ulkomailla?
En tiedä. En käytä. Ei muuta.
No vähän jotain muutakin voin kirjoittaa.
Jostain kumman syystä täällä Amerikan New Yorkin Brooklynissa ihan pitää muistuttaa itseään, ettei oikeasti asu täällä. Kävelen kaduilla kuin ne olisivat minun kotihoodejani, vaikka lähdenkin aina väärään suuntaan joka paikasta ja yritän vahingossa ostaa pikkuhousuja rautakaupasta mutta sitten opinkin, että apteekissa niitä myydään.
Eilen oli hiki +23 astetta, täydellinen fantasiakesäpäivä. Tänään on suomalainen kesäpäivä +8. Lakkasin kynnet sormista. Lähikahvilastani saa kahvin kauramaidolla, en voi uskoa, mutta pakkohan se on. Olen sekaisin onnesta. Yleensä menenkin sekaisin aika pienistä asioista. Suurista asioista enemmänkin räjähdän seinille, ja se on vähän jo vaarallista. On turvallisempaa iloita kauramaidosta ja apteekin pikkuhousuista ja kynsilakoista.
Toissapäivänä meinasin jo hieman poksahtaa, kun menin hissillä serkkuni kotirakennuksen kattoterassille juomaan punaviiniä ja puhumaan syvällisiä asioita hänen kanssaan. Oli niin upea kokemus. Semmoisten kokemusten jälkeen pitää aina vähän kursia itseään kokoon, että voi vastaanottaa lisää jotain vastaavaa. Muuten nahka repeää.
Iloitsen hirveästi siitä, että on olemassa elämä, joka on minun eikä kenenkään muun. Tässä se nyt on.
No vähän jotain muutakin voin kirjoittaa.
Jostain kumman syystä täällä Amerikan New Yorkin Brooklynissa ihan pitää muistuttaa itseään, ettei oikeasti asu täällä. Kävelen kaduilla kuin ne olisivat minun kotihoodejani, vaikka lähdenkin aina väärään suuntaan joka paikasta ja yritän vahingossa ostaa pikkuhousuja rautakaupasta mutta sitten opinkin, että apteekissa niitä myydään.
Eilen oli hiki +23 astetta, täydellinen fantasiakesäpäivä. Tänään on suomalainen kesäpäivä +8. Lakkasin kynnet sormista. Lähikahvilastani saa kahvin kauramaidolla, en voi uskoa, mutta pakkohan se on. Olen sekaisin onnesta. Yleensä menenkin sekaisin aika pienistä asioista. Suurista asioista enemmänkin räjähdän seinille, ja se on vähän jo vaarallista. On turvallisempaa iloita kauramaidosta ja apteekin pikkuhousuista ja kynsilakoista.
Toissapäivänä meinasin jo hieman poksahtaa, kun menin hissillä serkkuni kotirakennuksen kattoterassille juomaan punaviiniä ja puhumaan syvällisiä asioita hänen kanssaan. Oli niin upea kokemus. Semmoisten kokemusten jälkeen pitää aina vähän kursia itseään kokoon, että voi vastaanottaa lisää jotain vastaavaa. Muuten nahka repeää.
Iloitsen hirveästi siitä, että on olemassa elämä, joka on minun eikä kenenkään muun. Tässä se nyt on.
maanantai 19. helmikuuta 2018
Elämän jännitysmomenteista
Halusin vain tulla kertomaan kaikille, jotka jännittävät matkustamista ja elämää muutenkin, että niin minäkin.
Se on ihan normaalia. Kun uusia asioita tapahtuu ja ympäristö muuttuu, voi kroppa mennä hetkellisesti tilttiin. Ei ehkä tule uni niin hyvin tai vatsa ei toimi tuttavallisesti. Minulle usein tapahtuvat ne ja vähän muutakin.
Vaikka jännitys onkin usein monella tavalla positiivista, menetän silti hippusen kontrollia omaan kehooni. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että poikkeuksetta melkein aina saan ulkomailla paniikkikohtauksen tai parikin. Suomessa ei enää useinkaan tule, mutta joskus saattaa sielläkin.
Tänne New Yorkiin kun matkustin, jo alkoi tuttu mukava kohtaus hiipiä kehooni. Se tuli jo itse asiassa Ruotsissa. Pitkä lento oli edessä, jonotettiin koneeseen. Sitä ennen Ruotsin viranomainen haastatteli jokaisen uuden matkustajan paitsi jos oli amerikkalainen. Ihan tuntui, että taju lähtee enkä osaa vastata yhteenkään kysymykseen ja joudun verhon taakse kuulusteltavaksi. Mikään ei onneksi lähtenyt ja kaikki meni hyvin, vaikka en osannutkaan vastata kysymyksiin kauhean hyvin paitsi, että "I don't know".
Viimeksi tuli kohtaus määmatkalla Thaimaassa. Oli kuuma ja nälkä ja vierasta kaikkialla. Se riitti.
Mutta niistä onneksi selviää ja aina ajattelen, että paniikkikohtaustunne kestää koko reissun mittakaavassa vain niin vähän, ettei sen takia kannata jättää lähtemättä ja kokematta. Pelko on ihan terve tunne mutta usein vähän turha.
Siksi muistutan nyt kun muistan, että kannattaa mennä vaikka epärohkeasti pelkoja päin. Ihan vaikka yksi pienen pieni askel kerrallaan. Ei tarvitse heti ehtiä määränpäähän, mikä se sitten kenelläkin on. Voi olla ihmissuhdeasia, voi olla matka maailman ympäri tai lähikauppaan, voi olla keskustelunaloitus lähimmäisen kanssa. On aina parempi ottaa se askel nyt kuin tuskailla, että matka on niin pitkä, ettei sille kannata edes lähteä. Aina kannattaa.
Me kaikki jännitetään jotakin. Meillä on erilaiset tavoitteet ja haaveet saavutuksista ja uskalluksista. Siksi ei niin paljon kannata verrata omia rohkeuden askeleita muiden vastaaviin. Sillä vaikka tämä elämä enimmäkseen onkin joukkuelaji, on tärkeää keskittyä myös yksilösuoritukseen. Se on taas jokaiselle ihan älyttömän erilainen.
Ja silleen se on just hyväkin.
Rohkeutta viikkoon!
Se on ihan normaalia. Kun uusia asioita tapahtuu ja ympäristö muuttuu, voi kroppa mennä hetkellisesti tilttiin. Ei ehkä tule uni niin hyvin tai vatsa ei toimi tuttavallisesti. Minulle usein tapahtuvat ne ja vähän muutakin.
Vaikka jännitys onkin usein monella tavalla positiivista, menetän silti hippusen kontrollia omaan kehooni. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että poikkeuksetta melkein aina saan ulkomailla paniikkikohtauksen tai parikin. Suomessa ei enää useinkaan tule, mutta joskus saattaa sielläkin.
Tänne New Yorkiin kun matkustin, jo alkoi tuttu mukava kohtaus hiipiä kehooni. Se tuli jo itse asiassa Ruotsissa. Pitkä lento oli edessä, jonotettiin koneeseen. Sitä ennen Ruotsin viranomainen haastatteli jokaisen uuden matkustajan paitsi jos oli amerikkalainen. Ihan tuntui, että taju lähtee enkä osaa vastata yhteenkään kysymykseen ja joudun verhon taakse kuulusteltavaksi. Mikään ei onneksi lähtenyt ja kaikki meni hyvin, vaikka en osannutkaan vastata kysymyksiin kauhean hyvin paitsi, että "I don't know".
Viimeksi tuli kohtaus määmatkalla Thaimaassa. Oli kuuma ja nälkä ja vierasta kaikkialla. Se riitti.
Mutta niistä onneksi selviää ja aina ajattelen, että paniikkikohtaustunne kestää koko reissun mittakaavassa vain niin vähän, ettei sen takia kannata jättää lähtemättä ja kokematta. Pelko on ihan terve tunne mutta usein vähän turha.
Siksi muistutan nyt kun muistan, että kannattaa mennä vaikka epärohkeasti pelkoja päin. Ihan vaikka yksi pienen pieni askel kerrallaan. Ei tarvitse heti ehtiä määränpäähän, mikä se sitten kenelläkin on. Voi olla ihmissuhdeasia, voi olla matka maailman ympäri tai lähikauppaan, voi olla keskustelunaloitus lähimmäisen kanssa. On aina parempi ottaa se askel nyt kuin tuskailla, että matka on niin pitkä, ettei sille kannata edes lähteä. Aina kannattaa.
Me kaikki jännitetään jotakin. Meillä on erilaiset tavoitteet ja haaveet saavutuksista ja uskalluksista. Siksi ei niin paljon kannata verrata omia rohkeuden askeleita muiden vastaaviin. Sillä vaikka tämä elämä enimmäkseen onkin joukkuelaji, on tärkeää keskittyä myös yksilösuoritukseen. Se on taas jokaiselle ihan älyttömän erilainen.
Ja silleen se on just hyväkin.
Rohkeutta viikkoon!
lauantai 17. helmikuuta 2018
Terveisiä New Yorkista
Terveisiä täältä maailman New Yorkin Brooklynista serkkuni
luota!
Pääsin turvallisesti perille halpalentoyhtiön lentokoneilla. Ihan hyvin pysyi ilmassa nämäkin, vaikka ajattelin, että tuskin, kun on niin edullisia. Katsoin kolme elokuvaa ilman kuulokkeita, koska ne olisivat maksaneet rahaa. Luulen, että yksi elokuvista oli musikaali, mikä teki katselukokemuksesta erikoisen.
Jo Suomen lentokentällä rupesi kakattamaan. Boarding oli alkamassa ja ihmisiä hirveästi jokaisessa paikassa. Minä tungin ihmismassan läpi vessaan, jossa soi linnunlaulu ja ulostamisen äänet. Tuli sellainen kakka, etten ollut varma, milloin se alkaa ja milloin loppuu. Semmoinen lämmin, pehmeä ja notkea krapulakakka vaikkei ollut krapulaa. Istuin pöntöllä ja mietin, että hajusta päätellen nyt kakkaan. Jossain vaiheessa oli sitten vaan pakko laittaa käsi papereineen väliin ja toivoa, että kakka on loppunut. Oli se. Kun astuin ulos vessasta, ihmettelin, että Narniaanko saavuin. Missään ei ollut ristinsielua. Paskantamiseni aikana koko se jumalaton lössi oli ehtinyt siirtyä koneeseen. Vain lentoemäntä seisoi portilla ja odotti minua. Juoksin äkkiä sinne ja mietin, että herranjumala, kauan olinkaan istunut pöntöllä.
Tänään kävin kävelyllä ja voi että, kun ihan itku tuli. Viimeksi olin Yhdysvalloissa 2012-13 ja silloin oli kaikin puolin moni asia vaikeaa. Kävin läpi juttuloita, helvetillistä suossa tarpomista ja selviytymistä olivat päivät. Ja nyt sitten olen täällä taas hirvittävän paljon rohkeampana ja sisäisesti jykevämpänä. Se onkin elämässä aika erikoista, kun ihon ulkopuolella juuri mikään ei ole muuttunut mutta sisäpuolella paljonkin. Iho piilottelee paljon kummallisia salaisuuksia. Onneksi on iho.
Mukavaa viikonloppua!
Pääsin turvallisesti perille halpalentoyhtiön lentokoneilla. Ihan hyvin pysyi ilmassa nämäkin, vaikka ajattelin, että tuskin, kun on niin edullisia. Katsoin kolme elokuvaa ilman kuulokkeita, koska ne olisivat maksaneet rahaa. Luulen, että yksi elokuvista oli musikaali, mikä teki katselukokemuksesta erikoisen.
Jo Suomen lentokentällä rupesi kakattamaan. Boarding oli alkamassa ja ihmisiä hirveästi jokaisessa paikassa. Minä tungin ihmismassan läpi vessaan, jossa soi linnunlaulu ja ulostamisen äänet. Tuli sellainen kakka, etten ollut varma, milloin se alkaa ja milloin loppuu. Semmoinen lämmin, pehmeä ja notkea krapulakakka vaikkei ollut krapulaa. Istuin pöntöllä ja mietin, että hajusta päätellen nyt kakkaan. Jossain vaiheessa oli sitten vaan pakko laittaa käsi papereineen väliin ja toivoa, että kakka on loppunut. Oli se. Kun astuin ulos vessasta, ihmettelin, että Narniaanko saavuin. Missään ei ollut ristinsielua. Paskantamiseni aikana koko se jumalaton lössi oli ehtinyt siirtyä koneeseen. Vain lentoemäntä seisoi portilla ja odotti minua. Juoksin äkkiä sinne ja mietin, että herranjumala, kauan olinkaan istunut pöntöllä.
Tänään kävin kävelyllä ja voi että, kun ihan itku tuli. Viimeksi olin Yhdysvalloissa 2012-13 ja silloin oli kaikin puolin moni asia vaikeaa. Kävin läpi juttuloita, helvetillistä suossa tarpomista ja selviytymistä olivat päivät. Ja nyt sitten olen täällä taas hirvittävän paljon rohkeampana ja sisäisesti jykevämpänä. Se onkin elämässä aika erikoista, kun ihon ulkopuolella juuri mikään ei ole muuttunut mutta sisäpuolella paljonkin. Iho piilottelee paljon kummallisia salaisuuksia. Onneksi on iho.
Mukavaa viikonloppua!
keskiviikko 14. helmikuuta 2018
Bikinirajatapauksen ennakkotarjous
Rakkaani siellä kirkkaiden näyttöjen toisella puolella! Just te kaikki sinnikkäät supersissit, jotka jumalauta vaan selviitte kerta toisensa jälkeen kaikista hurjista haasteista, joita elämä teille heittelee ihan randomisti.
Se oon minä täällä, Henriikka. Mulla on teille asiaa. Tää saattaa piristää teitä erityisesti niinä hetkinä, kun mielikuvituspoikaystäväkään ja tyttö ei vastaa enää teijän viesteihin. On nimittäin vihdoinki aika päräyttää Bikinirajatapauksen ennakkotilaustarjous käyntiin ❤️ Ekat 300 tilaajaa saa kirjan nimmarilla ja tarralla eli jos haluut silleen, oo nopee.😊 Sit seuraavat 200 saa pelkällä nimmarilla, ja loput vain mielikuvitusnimmarilla. Hinta on 16,90 € (norm. 27€) +postikulut alk. 3,90 ja tarjous voimassa 14.-28.2.
TÄSSÄ TILAUSOHJEET:
Sulje Tinderi
*
Avaa internetselain
*
Sulje youporn ja redtube
*
Avaa osoite: atena.fi/henriikanblogi
*
Seuraa tilausohjeita ainakin silmä kovana.
*
Muista kampanjakoodi: BIKINIENNAKKO
*
Sitten odottele. Meditoi. Harjoittele kärsivällisyyttä.
*
Nimittäin mun pitää ensin käydä Amerikan New Yorkista ostamassa vähän tarroja, ja heti sen jälkeen meen Suomen Porvooseen kirjavarastolle liimailemaan niitä ja signeeraamaan käsi hellänä, jotta kirjat ehtii lähteä teille samaan aikaan, kun kauppoihinki.
*
Ja heti sen jälkeen ihan pian jo sun uusi munakoisokuosilla vuorattu ystävä kolahtaa sun luukusta nopeemmin ku ykskään rakkauskirje.
*
Sit vaan. ❤️
PS. Sivuilla on ollu ruuhkaa, hitautta ja erroria munakoisometsästäjien suuren määrän takia. Jos tuo linkki ei nyt toimi, voi yrittää myöhemmin uudelleen tai tilata puhelimitse Atenalta: 010 4214 200 Pahoittelut tästä! Välillä munakoisot saa kaiken sekaisin ja tilttiin.
Se oon minä täällä, Henriikka. Mulla on teille asiaa. Tää saattaa piristää teitä erityisesti niinä hetkinä, kun mielikuvituspoikaystäväkään ja tyttö ei vastaa enää teijän viesteihin. On nimittäin vihdoinki aika päräyttää Bikinirajatapauksen ennakkotilaustarjous käyntiin ❤️ Ekat 300 tilaajaa saa kirjan nimmarilla ja tarralla eli jos haluut silleen, oo nopee.😊 Sit seuraavat 200 saa pelkällä nimmarilla, ja loput vain mielikuvitusnimmarilla. Hinta on 16,90 € (norm. 27€) +postikulut alk. 3,90 ja tarjous voimassa 14.-28.2.
TÄSSÄ TILAUSOHJEET:
Sulje Tinderi
*
Avaa internetselain
*
Sulje youporn ja redtube
*
Avaa osoite: atena.fi/henriikanblogi
*
Seuraa tilausohjeita ainakin silmä kovana.
*
Muista kampanjakoodi: BIKINIENNAKKO
*
Sitten odottele. Meditoi. Harjoittele kärsivällisyyttä.
*
Nimittäin mun pitää ensin käydä Amerikan New Yorkista ostamassa vähän tarroja, ja heti sen jälkeen meen Suomen Porvooseen kirjavarastolle liimailemaan niitä ja signeeraamaan käsi hellänä, jotta kirjat ehtii lähteä teille samaan aikaan, kun kauppoihinki.
*
Ja heti sen jälkeen ihan pian jo sun uusi munakoisokuosilla vuorattu ystävä kolahtaa sun luukusta nopeemmin ku ykskään rakkauskirje.
*
Sit vaan. ❤️
PS. Sivuilla on ollu ruuhkaa, hitautta ja erroria munakoisometsästäjien suuren määrän takia. Jos tuo linkki ei nyt toimi, voi yrittää myöhemmin uudelleen tai tilata puhelimitse Atenalta: 010 4214 200 Pahoittelut tästä! Välillä munakoisot saa kaiken sekaisin ja tilttiin.
maanantai 5. helmikuuta 2018
Parisataa sanaa luopumisesta
Suurin osa tietääkin, että menetin
viime vuonna molemmat koirani. Suru on vähentynyt, muuttunut ikäväksi. Huoli
siitä, miten pystyy tarjoamaan rakkaalle lemmikille parhaan mahdollisen elämän,
haihtuu koko ajan kauemmas, koska enää ei tarvitse eikä pysty vaikka
haluaisikin. Se on antanut tilaa helpotukselle. Yhtäkkiä voikin ihan villisti suunnitella,
miten pystyy tarjoamaan itselle parhaan mahdollisen elämän. En ole tottunut
tällaiseen. Itseäkö tässä pitäisi nyt ajatella. Sairasta.
Kaikki onkin lähtenyt lapasesta. Olen mennyt sekaisin.
Kolmena päivänä olen istunut lounasravintolassa läppärini kanssa, syönyt oikein maukasta ruokaa ja tehnyt kirjoitushommia ainakin neljä tuntia putkeen. Tänään käänsin Mielikuvituspoikaystävästä pätkiä: ”Man freaks out and starts to bang into the vagina even harder until his balls are bleeding.” Järkytyn joka kerta vihaiseksi asti, että kuka tällaista kirjoittaa ei saatana. Mutta ei se mitään, sillä en ole yhtään kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen pois kotoa. Sairasta.
Ruokakaupassa en enää kierrä lemmikkihyllyn ohi. Sairasta. (Minulla kyllä saattanee olla edelleenkin kaapit täynnä koiranruokaa, koska en ole pystynyt antamaan niitä pois, mutta ei puututa nyt siihen. Olen maistanut kerran koiranruokanappulaa, jos sitä mietitte nyt. Ette varmaan miettineet.)
Lisäksi kotona olen jättänyt kirjoja lattialle ja läppärinkin. Yhden viikon ne olivat keskellä mattoa ihan vaan, koska mä voin. Sairasta irstailua.
Siinä se olikin. Pelkkää itsekästä sekoilua tämä elämäni nykyään. Mitä tästä vielä tuleekaan?
Kaikki onkin lähtenyt lapasesta. Olen mennyt sekaisin.
Kolmena päivänä olen istunut lounasravintolassa läppärini kanssa, syönyt oikein maukasta ruokaa ja tehnyt kirjoitushommia ainakin neljä tuntia putkeen. Tänään käänsin Mielikuvituspoikaystävästä pätkiä: ”Man freaks out and starts to bang into the vagina even harder until his balls are bleeding.” Järkytyn joka kerta vihaiseksi asti, että kuka tällaista kirjoittaa ei saatana. Mutta ei se mitään, sillä en ole yhtään kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen pois kotoa. Sairasta.
Ruokakaupassa en enää kierrä lemmikkihyllyn ohi. Sairasta. (Minulla kyllä saattanee olla edelleenkin kaapit täynnä koiranruokaa, koska en ole pystynyt antamaan niitä pois, mutta ei puututa nyt siihen. Olen maistanut kerran koiranruokanappulaa, jos sitä mietitte nyt. Ette varmaan miettineet.)
Lisäksi kotona olen jättänyt kirjoja lattialle ja läppärinkin. Yhden viikon ne olivat keskellä mattoa ihan vaan, koska mä voin. Sairasta irstailua.
Siinä se olikin. Pelkkää itsekästä sekoilua tämä elämäni nykyään. Mitä tästä vielä tuleekaan?
perjantai 2. helmikuuta 2018
Pieniä uutisia suurelta Henriikalta
Terveisiä elämän keväästä! Täällä on talvi.
Täytin tässä joskus about 144,5 tuntia sitten noin 34 vuotta. Ei tunnu missään. Olen kuitenkin vielä siinä iässä, että kun oikein venyttelen ja ryhdistäydyn, kasvan pituutta. Tulee sekin ikä vielä, kun maa alkaa kutsua kehoani ja kasvukäyräni kääntyy laskuun. En ole vielä alkanut lyhentyä. Aloitan sen hommelin vasta eläkkeellä.
Kuten rakkaimmat stalkkerini jo tietävätkin, allekirjoitin toissapäivänä sopimuksen kirjallisuusagentin kanssa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kyseinen agentti yrittää myydä kirjaani ulkomaisille kustantamoille. Voi toki olla, ettei ketään kiinnosta, mutta ajattelin silti riemuita jo kaikesta. Muutenkin aina riemuitsen asioita, joita ei ole tapahtunut. Näin pystyn kokemaan enemmän yhden elämän aikana. Yhdeksän vuoden sinkkuelämäni aikana olen ollut parisuhteessa jo kymmeniä kertoja, vaikka kukaan tapaamistani miehistä ei sitä tiedä.
Bikinirajatapaus-kirjastani on tulossa tässä helmikuun aikana ennakkotilausmahdollisuus. Kirjan saa siis signeerauksella ja nopeimmat tarrallakin. Kaupoissa ja kotonanne kirja on viimeistään 8.3. Hui saatana! Minä olen paskahalvauksen kourissa yleensäkin ihan kaikesta mutta nyt vielä enemmän.
Usein välillä silloin tällöin aina mietin, että mitä järkeä on missään, kunnes muistan, että missäänhän ei ole mitään järkeä. Tämä tekee minut iloiseksi ja saa luottamaan elämään, koska se on niin randomia.
Erittäin epämääräistä viikonloppua kaikille!
Täytin tässä joskus about 144,5 tuntia sitten noin 34 vuotta. Ei tunnu missään. Olen kuitenkin vielä siinä iässä, että kun oikein venyttelen ja ryhdistäydyn, kasvan pituutta. Tulee sekin ikä vielä, kun maa alkaa kutsua kehoani ja kasvukäyräni kääntyy laskuun. En ole vielä alkanut lyhentyä. Aloitan sen hommelin vasta eläkkeellä.
Kuten rakkaimmat stalkkerini jo tietävätkin, allekirjoitin toissapäivänä sopimuksen kirjallisuusagentin kanssa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kyseinen agentti yrittää myydä kirjaani ulkomaisille kustantamoille. Voi toki olla, ettei ketään kiinnosta, mutta ajattelin silti riemuita jo kaikesta. Muutenkin aina riemuitsen asioita, joita ei ole tapahtunut. Näin pystyn kokemaan enemmän yhden elämän aikana. Yhdeksän vuoden sinkkuelämäni aikana olen ollut parisuhteessa jo kymmeniä kertoja, vaikka kukaan tapaamistani miehistä ei sitä tiedä.
Bikinirajatapaus-kirjastani on tulossa tässä helmikuun aikana ennakkotilausmahdollisuus. Kirjan saa siis signeerauksella ja nopeimmat tarrallakin. Kaupoissa ja kotonanne kirja on viimeistään 8.3. Hui saatana! Minä olen paskahalvauksen kourissa yleensäkin ihan kaikesta mutta nyt vielä enemmän.
Usein välillä silloin tällöin aina mietin, että mitä järkeä on missään, kunnes muistan, että missäänhän ei ole mitään järkeä. Tämä tekee minut iloiseksi ja saa luottamaan elämään, koska se on niin randomia.
Erittäin epämääräistä viikonloppua kaikille!
perjantai 5. tammikuuta 2018
Elämä on elämää
Moikku pitkästä aikaa eli taas!
Joku kyseli blogin Face-sivulla, että miten jakselen ja voisinko tehdä videon pitkästä aikaa.
Kiitos kysymästä, jakselen ihan hyvin. Elämä on edelleen ollut aika outoa, mutta on myös paljon hyvää tässä outoudessa niin kuin esimerkiksi vapaus, jota en kertakaikkiaan osaa vielä käyttää hyödyksi mitenkään. Voisin oikeastikin tehdä ihan mitä vaan ja missä vaan. Olen tästä uudesta mahdollisuudesta niin järkyttynyt, että istun kotona. Mutta uskon, että jo vuoden päästä uskallan poistua kotoa pitemmäksi aikaa kuin mitä koira kestää olla pissaamatta. Hiljaa hyvä tulee, sanoi Henriikka kun pieraisi hississä.
Voisin kyllä tehdä videon, mutta en ihan vielä. Käsikirjoituksen viimeinen vaihe lojuu pöydälläni ja lataan siihen kaikki paukut ja energiat. Tykkään nimittäin puskea täysillä yhteen suuntaan, ja sitten vasta jonnekin ihan muualle. Järjestelmällisyys ennen kaikkea. Palikat pitää laittaa peräkkäin tai päällekäin eikä mitenkään hujanhajan. Olisin hyvä armeijassa, ja joskus nuorena ihan olinkin menossa sinne, ja poliisikouluunkin ja palokuntaan. 90-luvun pöytätietokone raksutti aariaa, kun etsin pääsykoetilaisuuksia.
Armeijaan en hakenut, koska ajatus siitä, että on kuukautiset ja pitää olla viikko metsässä, epämiellytti minua liikaa. Ja onneksi poliisi- ja palokuntapääsykokeissa olisi pitänyt vetää niin monta leukaa, etten olisi pystynyt siihen.
Enhän minä olisi herranjumala pärjännyt missään edellä mainituista ammateista päivää pidempää. En pysty katsomaan edes fiktiivisestä ohjelmasta väkivaltaa enkä verta tai neuloja, puukkoja, pihtejä. Stranger things -sarja sai minut poraamaan puoleksi tunniksi, kun se ihana nuori kikkarapääpoika haki tanssiseuraa ja ne tytöt vaan nauroi sille. EI SAA NAURAA NIILLE, JOTKA USKALTAA!
Ei itkeminen ole pahasta ollenkaan vaan tosi hyvästä, mutta mieluummin en mene ammattiin, jossa en uskalla olla.
Mukavaa viikkoa kaikille! En edes tiedä, mikä päivä tänään on, mutta se mikä on, niin hyvää sitä!!
Joku kyseli blogin Face-sivulla, että miten jakselen ja voisinko tehdä videon pitkästä aikaa.
Kiitos kysymästä, jakselen ihan hyvin. Elämä on edelleen ollut aika outoa, mutta on myös paljon hyvää tässä outoudessa niin kuin esimerkiksi vapaus, jota en kertakaikkiaan osaa vielä käyttää hyödyksi mitenkään. Voisin oikeastikin tehdä ihan mitä vaan ja missä vaan. Olen tästä uudesta mahdollisuudesta niin järkyttynyt, että istun kotona. Mutta uskon, että jo vuoden päästä uskallan poistua kotoa pitemmäksi aikaa kuin mitä koira kestää olla pissaamatta. Hiljaa hyvä tulee, sanoi Henriikka kun pieraisi hississä.
Voisin kyllä tehdä videon, mutta en ihan vielä. Käsikirjoituksen viimeinen vaihe lojuu pöydälläni ja lataan siihen kaikki paukut ja energiat. Tykkään nimittäin puskea täysillä yhteen suuntaan, ja sitten vasta jonnekin ihan muualle. Järjestelmällisyys ennen kaikkea. Palikat pitää laittaa peräkkäin tai päällekäin eikä mitenkään hujanhajan. Olisin hyvä armeijassa, ja joskus nuorena ihan olinkin menossa sinne, ja poliisikouluunkin ja palokuntaan. 90-luvun pöytätietokone raksutti aariaa, kun etsin pääsykoetilaisuuksia.
Armeijaan en hakenut, koska ajatus siitä, että on kuukautiset ja pitää olla viikko metsässä, epämiellytti minua liikaa. Ja onneksi poliisi- ja palokuntapääsykokeissa olisi pitänyt vetää niin monta leukaa, etten olisi pystynyt siihen.
Enhän minä olisi herranjumala pärjännyt missään edellä mainituista ammateista päivää pidempää. En pysty katsomaan edes fiktiivisestä ohjelmasta väkivaltaa enkä verta tai neuloja, puukkoja, pihtejä. Stranger things -sarja sai minut poraamaan puoleksi tunniksi, kun se ihana nuori kikkarapääpoika haki tanssiseuraa ja ne tytöt vaan nauroi sille. EI SAA NAURAA NIILLE, JOTKA USKALTAA!
Ei itkeminen ole pahasta ollenkaan vaan tosi hyvästä, mutta mieluummin en mene ammattiin, jossa en uskalla olla.
Mukavaa viikkoa kaikille! En edes tiedä, mikä päivä tänään on, mutta se mikä on, niin hyvää sitä!!
lauantai 30. joulukuuta 2017
Elämä on kuolemaa
Moikka ja terve!
Monet seuraajani tietävätkin, että tämä kuukausi on ollut minulle kova. Menetin nimittäin toisen koirani Dadan kuolemalle. Tämä tapahtui heti määmatkani jälkeen. Sieluni sopukoissa tiesin kyllä koko reissun ajan, että näin tulee käymään. Dada oli voinut huonosti jo pitkään, kaikki alkoi Tipu-koirakaverin kuoleman jälkeen toukokuussa. Kun tulin reissusta, Dadasta oli elämä hiipunut jo pitkälle kauas.
Suru on ollut läsnä, ja se muuttaa muotoaan. Ensin oli lämmin suru, joka tuli sydämestäni ja sisältäni. Itkin luopumista ja itkin joka päivä. Nyt se on muuttunut kylmäksi suruksi, joka tulee harvemmin. Ihan kuin se tulisi ulkopuolelta minua. Alan ymmärtää, etten koskaan enää näe koiriani. Toissapäivänä istuin paikalla, jossa koirani aina nukkuivat, silittelin lattiaa ja itkin pääni turvonneeksi palloksi.
On tärkeää surra.
Olenkin ollut aika väsynyt. Itkemisen jälkeen nukuttaa niin hyvin. Turvonnut pallopääni keinutteli minut 11 tunnin unille.
Elämä muistuttaa koiristani vielä pitkään. Arki on niin kovin erilaista. En tiedä, mitä kuuluu tehdä aamuisin ja iltaisin, kun ei tarvitse viedä ketään pissalle ja kakalle. Olen ollut ilman koiraa viimeksi, kun olin viisivuotias. Tuntuu kuin puuttuisi raaja. Sellainen karvainen raaja, joka rakastaa ehdoitta ja on aina iloinen ja nuolee naamaa ja osaa ulostaa ja syödä.
Mutta kaikkeen tottuun.
Ja on jotain kivaakin minulla tulossa. Nimittäin toinen kirjani on kaupoissa maaliskuussa. Olen ollut viikko tolkulla paskahalvauksen kourissa, koska editoinnin viimeinen vaihe on meneillään ja sitten ei voi enää tehdä mitään. Siitäkin pitää luopua. Pitää uskaltaa laskea se tekstinperkele maailmalle. Tämmöiset hetket ovat hirvittävän jännittäviä. Ihan jopa oksettaa. En kuitenkaan viitsi oksentaa, koska en osaa enkä uskalla, ja söin juuri kokopitkän Subin enkä minä jaa Subejani kenenkään kanssa, edes vessanpöntön.
Elämä onkin aika erikoinen pläjäys. Ensin ei tapahdu mitään, ja sitten kun vihdoin alkaa tapahtua, niin ei meinaa loppua näkyä. Voin sanoa, että tänä vuonna tunteita on tunnettu. Onneksi tykkään itkemisestä, niin ei ole niin paha tämä minun elämäni ollut.
Kiitos teille kaikille siellä ja muuallakin, että olette täällä kanssani kokemassa elämän pläjäyksiä. Toivon kaikille hirveän paljon kaikkea hyvää kivoihin päiviin ja erityisen paljon hyvää epäkivoihin päiviin.
Pus.
Monet seuraajani tietävätkin, että tämä kuukausi on ollut minulle kova. Menetin nimittäin toisen koirani Dadan kuolemalle. Tämä tapahtui heti määmatkani jälkeen. Sieluni sopukoissa tiesin kyllä koko reissun ajan, että näin tulee käymään. Dada oli voinut huonosti jo pitkään, kaikki alkoi Tipu-koirakaverin kuoleman jälkeen toukokuussa. Kun tulin reissusta, Dadasta oli elämä hiipunut jo pitkälle kauas.
Suru on ollut läsnä, ja se muuttaa muotoaan. Ensin oli lämmin suru, joka tuli sydämestäni ja sisältäni. Itkin luopumista ja itkin joka päivä. Nyt se on muuttunut kylmäksi suruksi, joka tulee harvemmin. Ihan kuin se tulisi ulkopuolelta minua. Alan ymmärtää, etten koskaan enää näe koiriani. Toissapäivänä istuin paikalla, jossa koirani aina nukkuivat, silittelin lattiaa ja itkin pääni turvonneeksi palloksi.
On tärkeää surra.
Olenkin ollut aika väsynyt. Itkemisen jälkeen nukuttaa niin hyvin. Turvonnut pallopääni keinutteli minut 11 tunnin unille.
Elämä muistuttaa koiristani vielä pitkään. Arki on niin kovin erilaista. En tiedä, mitä kuuluu tehdä aamuisin ja iltaisin, kun ei tarvitse viedä ketään pissalle ja kakalle. Olen ollut ilman koiraa viimeksi, kun olin viisivuotias. Tuntuu kuin puuttuisi raaja. Sellainen karvainen raaja, joka rakastaa ehdoitta ja on aina iloinen ja nuolee naamaa ja osaa ulostaa ja syödä.
Mutta kaikkeen tottuun.
Ja on jotain kivaakin minulla tulossa. Nimittäin toinen kirjani on kaupoissa maaliskuussa. Olen ollut viikko tolkulla paskahalvauksen kourissa, koska editoinnin viimeinen vaihe on meneillään ja sitten ei voi enää tehdä mitään. Siitäkin pitää luopua. Pitää uskaltaa laskea se tekstinperkele maailmalle. Tämmöiset hetket ovat hirvittävän jännittäviä. Ihan jopa oksettaa. En kuitenkaan viitsi oksentaa, koska en osaa enkä uskalla, ja söin juuri kokopitkän Subin enkä minä jaa Subejani kenenkään kanssa, edes vessanpöntön.
Elämä onkin aika erikoinen pläjäys. Ensin ei tapahdu mitään, ja sitten kun vihdoin alkaa tapahtua, niin ei meinaa loppua näkyä. Voin sanoa, että tänä vuonna tunteita on tunnettu. Onneksi tykkään itkemisestä, niin ei ole niin paha tämä minun elämäni ollut.
Kiitos teille kaikille siellä ja muuallakin, että olette täällä kanssani kokemassa elämän pläjäyksiä. Toivon kaikille hirveän paljon kaikkea hyvää kivoihin päiviin ja erityisen paljon hyvää epäkivoihin päiviin.
Pus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)