Pelkään vähän kissoja.
Tai miten sen nyt sanoisi.
Pelkään kissoja vähän enemmän kuin yksinäisiä mielikuvitukselle alttiita iltoja vanhassa, natisevassa mökissä. Sä et vaan voi koskaan tietää, koska sun sängyn vieressä seisoo murhaaja veitsi tanassa.
(Muistutus itselle: siirry rakkauselokuviin.)
Säikähdin siis vähän, kun pihapolullani oli valkoinen kissa, pedoista pahin. Ohikulkijakin pysähtyi katsomaan, miksi sätkin.
Ja sillä ei ole mitään tekemistä rohkeuden kanssa, että omistan dobermannin. Dobermannit haluaa, että niille heitetään palloa 23h vuorokaudessa. Kissat haluaa repiä silmät päästä, tappaa ja sylkeä päälle.
Tuijotettiin kissan kanssa toisiamme silmiin kaksi sekuntia ja oli selvää, kumpi väistää.
Joten kiersin kissan kaukaa, siis kaukaa, ovelleni.
Mutta se jumalauta seurasi!
Siinä se nyt on.
Eikä siinä vielä kaikki. Ensin se rapsutteli oveani. Sitten se alkoi huutaa. Välillä se istui tuijottamaan minua, kun seisoin oven takana. Sitten taas täysin yllättäen ja pyytämättä se alkoi raapia raivokkaasti ovimattoani. Sitten se taas tuijotti ja murisi ja huusi.
Hyi helvetti.
Saattaa tietysti olla ihan mahdollista, että tämä tuijotus on omaa syytäni. Piha-aitani takana on nimittäin metsää, jonne heitän kaikki biojätteeni, sillä en halua tunkea niitä muovipussiin kaatopaikalle.
Siitä saattaa myös johtua, että metsämurmelistani on tullut suhteellisen iso.
Saattaa myös olla, että sen takia bambit viettävät yöt pihallani.
Ja ehkä myös siksi haisunäätä piereskelee välillä oveni takana. (Fun fact, haisunäädän anaalineste haisee marijuanalle.)
Ja nyt kun tarkemmin mietin, pihallani on aivan saatanasti pupuja, oravia ja minimaalisia tikutaku-oravia.
Semmosta.
Näemmä eläimet löytyy, mutta missä ovat seitsemän kääpiötäni.
Vapaaehtoiset parijonoon. -->
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.