Sydänsuru on kurja asia. Se pieksee maahan tosi pahasti ja sattuu sydämen kohdalla niin hirveästi, että on vaikea saada happea. Mutta loppujen lopuksi se on kaikkein positiivisin ja ihanin suru, mitä maan päällä on.
Ei ole hyvä suru sellainen, kun on oikeasti menettänyt jonkun läheisen. Ei ole hyvä suru sellainen, jos tulee sairaus, ahdistus tai masennus. Ei ole hyvä suru sellainen, kun väsyttää eikä enää jaksa ja ainoa asia, minkä jaksaa, on itkeä.
Ne on hirveitä suruja. Sellaisia suruja, että jotain pahaa on tapahtunut.
Sydänsuru ei ole sellainen.
Koska sydänsuru kertoo, että on tavannut ihmisen, jonka kanssa on päät kolahtaneet yhteen sellaisella tavalla, ettei kenenkään muun kanssa ole sillä tavalla paukahtaneet. On pitänyt sylissä sellaista ihmistä, joka on ollut niin tärkeä, ettei siitä ole halunnut laskea irti. On kokenut jotain niin ihanaa, että kun sitä ihanaa ei enää ole, sattuu kovasti.
Mutta jos ei sitä olisi koskaan kokenut, olisi elämä ollut aika tasapaksua, litteää ja tylsää. Sellaista, mitä ei muista enää, kun makaa vanhuuden kourissa sairaalassa. Koska rakkauden muistaa vielä silloinkin, kun ulostaa omiin vaippoihinsa.
Vaikka sydänsuru sattuu ja itkettää, surullisempaa on se, ettei koskaan olisi rakastanut. True story.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.