Jo lapsena olin...

Kirjoitin seitsemänvuotiaana tarinan, joka julkaistiin koulun lehdessä. Ai koska se oli niin hyvä? Kyllä. No ei vaan. Kaikkien tekstit julkaistiin. Tässä se on.

On se kyllä kieltämättä aika hyvä. Jännittävä ja yllättävä käänne lopussa.

Muistan, kun olin kirjoittanut jo monta riviä tekstiä, kuvaillut pelottavaa jättiläistä ja miten surullinen se oli, ja sitten piti vielä keksiä, että miten siitä saa onnellisen. Tuskailin, että ei hitsinpilli kohta alkaa välkkäkin. Tuijotin kattoon ja sieltä se sitten tuli. Totta kai taivaasta tipahtaa tyttö, joka menee naimisiin jättiläisen kanssa. Se oli pienen pellavapäisen Henriikan maailmassa täyttä totta.

Mutta arvatkaapas mitä. No? Ei ole minun ajatukseni paljoa tuosta kehittyneet mihinkään. Jotenkin tässä odottelen edelleenkin, että taivaasta tipahtaa joku kiva tyyppi ihan yllättäen ja pyytämättä. Kotona odottelen, että tulee noutamaan. Tässä istun ja piereskelen. Vienosti haistan omaa pieruani ja olen onnellinen.

Tämmöinen haaveilija olen ollut aina. Jossain vaiheessa sinkkuelämääni laskin irti kaikista romanttisista rakkaustarinoista ja ajattelin, ettei ole olemassa sellaista. Että ihan turha on haaveilla mistään. Että miehiä kiinnostaa vaan pillu.

Mutta se oli silloin! Luulen, että se on yksi vaihe sinkkuutta. Se semmoinen, että en mä mitään miestä tartte saatana. Se on suojautumiskeino, ikään kuin haarniska, jonka avulla pääsee läpi pahimman rytäkän.

Koska kyllä minä ainakin nykyään tarttisin ihan tosi paljon miestä.

Haaveilen semmoisesta miehestä, joka ei pelkää tällaista hirveää jättiläistä ja joka saa minut nauramaan ja joka hieroo hartioita ja tekee yllätykseksi hernekeittoa ja jonka kanssa voi juoda päiväkahvit ja pelata korteilla tikkipokkaa ja joka lähtee lenkille kanssani ja joka ostaa minulle kaupasta lakun ihan ex tempore yllätyksenä ja sitten halaa illalla ja aamullakin aika kovasti.

Vaikka sitten tietysti, kun semmoinen on, niitä lakuja kertyy kaappi täyteen, koska se tuo aina vääränlaisia. Mutta ei se haittaisi yhtään, koska se oli tosi söpöä.

Ps. Ne, joilla on joku ihana siellä kotona pötköttämässä ja hikoilemassa vieressä, niin voitteko halata sitä oikein kovasti. Koskakun voin sanoa, ettei ole helppoa löytää sellaista. Niin pitäkää siitä lujasti kiinni, jos se on teille tosi tärkeä, ja kertokaa, että se on ja näyttäkää.

KOSKA YOLO!