Google-haut

Google-haut

tiistai 8. joulukuuta 2015

Sain kustannussopimuksen

Kirjottaminen on ollu mulle aina vähän astetta isompi juttu. Se tuntuu turvalliselta fantasiamaailmalta, jossa voin olla ihan mitä vaan - vaikka sellanen itsevarma ja rohkee nainen, en ujo ja epävarma, minkälainen oon oikeesti.

Seitsemän vuotta sitten elin aika syvissä vesissä.

Ilkka Alangon sanoin: "Tuli aika jolloin haluta vois hypätä pois rajan taa katsomaan, mikä toisella puolella odottaa."

Onneksi kuitenkin mulla on aina ollut kynää ja paperia (oikeesti läppäri ja wordi). Niiden avulla pääsen hyppäämään ihan millaiseen fantasiamaailmaan haluan ja voin puhua mistä vaan. Niissä maailmoissa on hyvä olla. Oon kirjoittanut paljon itselleni ja lopulta viime vuosien myötä blogiinkin.

Viime heinäkuussa sain viestiä yheltä kustantajalta, että mun (salaisesti tusaamasta) käsikirjoituksesta ei tule kirjaa. Olin siinä vaiheessa pyöritellyt tekstiä jo neljä vuotta, kirjoittanut sen alusta loppuun uudestaan 12 kertaa.

Siitä huolimatta päätin, että vietän syyskuisen Thaimaan-määmatkani läppärin ääressä kirjoittamassa, koska tykkään siitä. Aattelin, että ei se päämäärä vaan matka. Pitää tehdä sitä, mitä rakastaa.

Ja sitten tällainen uutinen kolahti mun sähköpostiin.

Ette voi uskoa, miten iso juttu tää on mulle. Kuluva vuosi on ollu ihan hullun rankka. En olis ikinä uskonut, että se päättyy näihin tunnelmiin.

"Jatkaa on hyvä, kun on kädet täynnä voimaa kuljettaa tätä laivaa. Myrsky tuo vaan rikkautta tullessaan", jatkaa Ilkka Alanko lauluaan.

Niinpä. ❤ Oon niin kiitollinen.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Paniikkikohtaukset ja ahdistus

Sain kirjeen lukijaltani, joka toivoi, että kirjoitan paniikkikohtauksistani.

Ensimmäinen paniikkikohtaus iski 23-vuotiaana, kun opiskelin opettajaksi ja olin suorittamassa perusharjoittelua koulussa. Muutama päivä aikaisemmin oli tapahtunut Jokelan kouluampuminen. Puhuimme tästä aiheesta muiden opettajaksi opiskelevien kanssa.

Yhtäkkiä en pystynyt olemaan enää luokassa. Pyörrytti. Silmissä sumeni. Kädet tärisivät ja jalat. Sydän hakkasi kovaa. Luokkahuone tuntui epätodelliselta. Lähdin pois ja päättelin, että minulla on kokovartalokasvain, joka tappaa minut siihen paikkaan.

Ei ollut. Onneksi. Menin muutaman päivän kuluttua lääkäriin, koska olin varma, että kuolen pian. Siellä minulle selvisi, että kyseessä oli "vain" paniikkikohtaus. Annoin sille nimeksi Jälli, koska luin jostakin, että se helpottaa.

Ei helpottanut. Taistelin kohtausten kanssa vuoden verran. Taistelin kampaajalla, leffateatterissa, metrossa, kavereiden kanssa, kotona, vanhempien luona, kaupassa. Kaikkialla.

Väsyin siihen, että joka aamu herätessäni sykkeet olivat niin korkealla, että kohtaus olisi saattanut helposti iskeä uudelleen. En ollut turvassa siltä edes kotonani.

Joten tuli päivä, kun en pystynyt lopettamaan itkemistä. Olin hajonnut palasiksi siinä vaiheessa jo. Ahdistus oli täysillä päällä. Soitin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön mielenterveyspalveluihin. Jouduin jonottamaan ennen kuin kukaan vastasi. Pelkäsin, mitä tapahtuu, jos en jaksa jonottaa. Kun vihdoin vastattiin, itkin koko puhelun ajan.

Kävin psykologin vastaanotolla puolen vuoden ajan (psykoterapiaan oli liian pitkät jonot, en olisi voinut odottaa). Itkin joka kerta, käärin märästä paperista semmoista rullaa. Aina sama kaava. Uskalsin sanoa ensimmäistä kertaa ääneen, että haluan pois kehostani, koska siellä on niin paha olla. Pelkäsin, että tapan itseni. Luulin, että tapan itseni.

Tuli toinen kouluampumistapaus. Luulin, että minäkin kohta tapan kaikki. Että polkuni on tallattu valmiiksi, enkä voi siihen enää vaikuttaa. Sisältä olin jo puoliksi mullan alla. Hoidin kuitenkin opiskelut, työt ja parisuhteen täydellisesti enkä näyttänyt mitään ulospäin. #tunnollisuus

Vieraalle ihmiselle puhuminen auttoi kuitenkin pikku hiljaa. Auttoi, että pääsin sanomaan ääneen sen, että haluan ajaa autolla seinään. Että minä pelkään. Että en välitä enää mistään. Että minua ei kiinnosta, jääkö joku kaipaamaan minua, vaikka en ole täällä.

"Valkotakkiset ihmiset eivät tule hakemaan sinua, vaikka puhutkin kuolemasta. Ajatus on eri asia kuin teko", psykologi sanoi minulle. Tämän ajatuksen voimin minä jaksoin, vaikka pelkäsin joka päivä, että vahingoitan itseäni tai muita.

Puolen vuoden päästä olin käsitellyt jo sen verran asioita, jotka tähän jamaan minut saivat, että pystyin jatkamaan jälleen suht normaalia elämää ilman psykologin apua.

Silloin halusin vain selvitä päivästä hengissä, en ymmärtää, mikä minulla oli. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että se oli hyvin pahaa ahdistusta. Ja että ahdistus-tunteeseen kuuluvat tietyt asiat, kuten vaikkapa kuoleman ajattelu ja paniikki.

Ymmärsin, että ahdistus ja paniikkikohtaukset eivät ole maailman loppu eivätkä edes vaarallisia, vaikka ne siltä tuntuvatkin.

Tärkeintä on puhua niistä tuntemuksista, kohdata ne, hyväksyä ne. Siitä alkaa parantuminen.

Puoli vuotta sitten minulla oli börnis eli burn out. Se ei tuntunut yhtään niin pahalta, vaikka hirveää sekin oli. Olen siis voimistunut. En ajatellut kuolemaa vaikka ahdistikin. Ymmärsin, että olen liian kiltti ja tunnollinen. Että en laita omaa hyvinvointiani koskaan etusijalle. Jos sen tajuamiseen tarvitaan börnis, niin olkoon sitten niin.

En ole vihainen itselleni. Ennen paniikkikohtauksia ja pahinta ahdistusta olin vihainen kaiken aikaa ja kaikelle. Hirveän vihainen. Huusin poikaystävälleni ja koirilleni, raivosin pienistä turhista asioista. En ole enää sellainen. Asioiden läpikäyminen poisti minusta ylimääräisen kiukun. En myöskään saa paniikkikohtauksia enää, ja jos melkein semmoinen iskee, pysäytän kaiken ja rauhoitan itseni. Katson ensin, että mitä minulla on päälläni, ja ajattelen sitten, että näissä vaatteissa on hyvä kuolla - ja paniikkikohtaus on silleen, että wadaaap, etkö sä pelkää mua, ja menee pois.

Opettelen nyt (vasta) laittamaan itseni etusijalle, rakastamaan itseäni. Kuukausi sitten ymmärsin, että olen erityisherkkä. Tämä taas avasi ihan uusia mahdollisuuksia kasvattaa minäkuvaani ja itsetuntoani, koska ne särkyivät aika pahasti. Ymmärrän nyt myös sen, miksi ihastun todella tulisesti ja intohimoisesti. Ymmärrän, että sellainen minä olen, sellainen hermojärjestelmäni on.

Tästä aiheesta kirjoittaminen ei ole minulle rohkeutta. Minulle ei ole rohkeutta kirjoittaa siitä, että yritin teininä tunkea banaania vaginaani. Minä pelkään muita asioita, esimerkiksi miehiä. Minulle olisi helpompaa ottaa suihin rahasta kuin puhua miehen kanssa. Tähän ei liity mitään traumaa. Luulen, että se johtuu siitä, että pelkään tulevani torjutuksi tai ihastuvani sellaiseen, joka ei välitä minusta.

Mutta arvatkaa, että minä olen hurjan vahva nykyään. Herkkyys ja energisyys ovat vaikea yhdistelmä, ja siksi olenkin usein juossut itseni suohon. Ymmärrän nyt, että en pystyn kaikkeen eikä minun tarvitsekaan. Ymmärrän pysähtyä ja kuunnella itseäni. Vihdoinkin. :)

Nuoltakin pitää vetää ensin taaksepäin ennen kuin se voi lähteä vauhdilla eteen.

Siispä rohkeutta kaikki ystäväiseni. Uskomatonta kyllä, näistäkin asioista selviää hengissä.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Mitä tehdä, kun seinälaasti kiihottaa enemmän kuin kumppani?

Mitä tehdä, kun tapaa maailman suloisimman ihmisen, mutta sängyssä kemiat eivät vain yksinkertaisesti kohtaa?

Tämmöisen huolestuneen viestin sain naislukijaltani.

Minä miettisin semmoista, että tekeekö mieli suudella toista. Jos ei hirveästi tee, voi olla, ettei ala väkisin-imuttamalla tekemäänkään. Koskaan. Joskus se vaan pitää hyväksyä, vaikka toinen olisi kuinka kiva ja viehättävä.

Jos pussailu on kivaa, mutta sängyssä molemmilla on jotenkin erilainen tatsi hommaan, käskisin miehen riisuutumaan alasti. Hellästi käskisin. Lemmen äänellä kuiskaten. Auttaisin vähän. Pikkusen housuja kiskoisin.

Sitten alkaisin hieromaan sieltä täältä ja lopulta ihan munasta asti. Pyytäisin miestä kertomaan, mitä tällä joustikilla pitää tehdä. Uudenlainen malli vaatii aina totuttelua. Kuuntelisin tarkasti ja tottelisin nöyrästi. Niin kauan tottelisin, että silmäripsissä roikkuisi 300 miljoonaa siimahäntää.

Sitten lähtisin pitämään omia oppitunteja. Vaginamonologin vetäisin. Hieroisin ajovalot päälle ja neuvoisin, miten on hyvä koskea. Lettuni levittäisin siihen. Miehen naaman eteen avaisin. Sylkisin kaverin sormille ja käskisin koskettaa tosi hellästi. Sanoisin, että antaa mennä vaan, testaile rauhassa. Minä kertoisin, milloin on hyvä ja milloin joku toinen taktiikka olisi parempi. Antaisin ohjeita kuin universumin paras kartturi. Up in the ass, sanoisin.

Mutta jos ei vielä lukukauden lopussa alkaisi homma luistamaan, sanoisin, että kun nyt tässä olen ihan rehellinen itselleni, niin en ole sillä tavalla kiinnostunut jatkamaan.

Sen jälkeen rapsuttelisin irronneet seinälaastit pois, maalaisin uuden pinnan ja masturboisin tyytyväisenä, ehkä pieraisisin vapautuneesti samalla. Onnesta pieraisisin.

torstai 26. marraskuuta 2015

Miten voi puhua salaa itsekseen

Moi!

Ihan varmasti moni, joka asuu jonkun kanssa, miettii, että miten voikaan puhua itsekseen salaa. Koska ei voi puhua itsekseen, jos joku kuulee. Tällä videolla tulee siihen ihan kiva vinkki.


Minä olen nyt lakossa ja boikotissa ja lamassa. Olen nimittäin sometus-säännöstelyn piirissä, sillä olen viettänyt siellä elämästäni ihan liian monta minuuttia. Saan käydä somettamassa (luen aina, että sormettamassa, mutta sitä saan tehdä ihan niin paljon kuin jaksan) kolme kertaa päivässä. Se tuntuu paljon paremmalta kuin 300 kertaa päivässä.

Moikka moi ja kivaa viikonloppua ystävät!

Ps. Olette varmaan miettineet, että mikähän diagnoosi tuolla Rönkkösellä oikeen on, kun se on vähän erikoinen. Noh. Tajusin pari viikkoa sitten, että minä olen erityisherkkä (se on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus). Äitini on hokenut sitä minulle kyllä aina ja sitten, kun luin vähän aiheesta lisää, niin namaste beibit - kyynelet valui pitkin nännejä ja räkä roikkui haarovälissä asti.

Olen ihan oikeasti kuvitellut, että minussa on jotain vikaa, koska reagoin aivan helvetin voimakkaasti kaikkeen sekä hyvässä että pahassa. Toisin sanoen olen luullut, että teen lähestulkoon kaiken väärin, koska elämä tuntuu välillä heittelevän mihin sattuu aika isolla ritsalla. Tämä erityisherkkä-sana, jonka olen nähnyt pomppivan mediassa viime aikoina, on ärsyttänyt minua, koska ajattelin, että herkkiähän me kaikki ollaan. Mutta sitten on eräät, jotka reagoi vähän voimakkaammin eikä sille voi mitään. Olenkin tässä nyt viimeiset pari viikkoa ollut ihan mind blown, sillä kaikki, mitä minulle on tapahtunut (esim. börnis), on saanut ihan uuden merkityksen.

Semmoista. :)

torstai 19. marraskuuta 2015

Kun rakkaus pelottaa

Minua pelottaa rakkaus.

Se pelottaa siitä syystä, että olen joskus avannut itseni toiselle, luottanut häneen ja uskonut johonkin, ehkä omiin haaveisiini, ja sitten olenkin saanut kovia iskuja sydämeeni. Sydän ei koskaan unohda sellaista. Se voimistuu kyllä ja palautuu - mutta se ei unohda.

Minä en ole katkera enkä vihainen enkä syytä siitä ketään. Niin vain tapahtui, koska elämä on sellaista, että se tapahtuu kaikella mahdollisella tavalla. Ja minä opin siitä ihan hirveästi.

Mutta silti pelkään, että se tapahtuu uudestaan. Välillä pelko on niin kova, että lamaannun ihan täysin. Tai ehkä ennemminkin sydämeni lamaantuu. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että en uskalla katsella haaveitani enkä uskalla tehdä mitään. En uskalla lähettää viestiä, en uskalla soittaa, en uskalla kysyä. Tuntuu helpommalta laskea irti.

Sellaisina hetkinä palaan mielikuvitusmaailmaani. Siellä nimittäin asustavat ne pelot ja möröt, mutta myös haaveet ja toiveet. Todellisessa maailmassa ne näkyvät ainoastaan reaktioina, tekoina ja tekemättömyyksinä. Mutta mielikuvitusmaailmassa ne näkyvät sellaisina kuin ne ovat.

Siellä maailmassa seison metsän reunalla. Tiedän, että jossain kaukana metsän takana on kukkula, josta on upeat näkymät, ja sinne minä haluan mennä. Kaikki sanovat, että siellä on upeaa ja hyvä olla. Mutta muistan, miten viime kerralla (ja sitä edelliselläkin) lähdin juoksemaan ihan täysillä kohti pöpelikköä. Hihkuin onnesta ja huutelin riemuhuutoja. Menin lujaa, koska uskoin tietäväni reitin sinne paikkaan, josta kaikki puhuvat.

Eikä kulunut kauaa, kun olin vyötäröäni myöten suossa enkä meinannut millään päästä sieltä pois. Ja kun vihdoin pääsin ystävieni avustuksella ylös, olin läpimärkä ja uupunut. Minun oli pakko palata samaa reittiä takaisin. Mennä kotiin, vaihtaa vaatteet ja levätä.

Ja silloin rupesin pelkäämään. Rupesin uskomaan, että ei siellä mitään upeita maisemia ole. Että kaikki huijaavat. Että minun maisemani onkin vain upottava suo ja tiheä metsä. Että ei minulle ole tarkoitettu semmoisia kauniita näkymiä.

Kun aikaa kului, uskaltauduin vihdoin takaisin metsän reunalle, jossa nyt seison jalat täristen. Surulliset muistot saavat kyyneleet poskilleni, mutta se ei haittaa.

Sillä nyt minulla on uusi suunnitelma. Menen varovasti, askel kerrallaan. Tunnustelen maata. Jos se alkaa upottaa, pysähdyn ja tuumailen. Minä en voi siirtää maata tai muuttaa sitä toisenlaiseksi. En yritä enää mennä upottavan maan yli enkä ainakaan aio kääntyä takaisin.

Mutta yhden asian voin kuitenkin tehdä. Voin kiertää sen.

Sillä tavalla minä osoitan, että pystyn tekemään pelolleni jotain. Että en ole sen vietävissä. Ja että sen takana, jossain kauempana on se upea paikka, jota kohti minä kuljen.

torstai 12. marraskuuta 2015

Miksi välillä kannattaa huijata itseään?

No siksi!


perjantai 6. marraskuuta 2015

Miten kaukosuhteen saa toimimaan?

Helsingissä asuva 30-vuotias nainen selaa Tinderiä, löytää kivan miehen, mutta toteaa: "Äh, tää asuu Espoossa, liian kaukana."

Jokaisella meistä on oma käsitys siitä, milloin mahdollinen kumppaniehdokas on liian kaukana. Minullakin on. Siksi laadin tämä kirjeen, jotta kun sellainen mies tulee vastaan, voin heti toimia.


Dear Nasa,

I met this really nice guy on Facebook. He reads my blog and he contacted me. Now we've been chatting for awhile. I like him alot, he's sooooo funny and cute and I would like to meet him. 

But the thing is that he lives in space, near by the Moon, on a small rock that is circulating it or something. I don't really understand. Sometimes he sends me telepathic messages where he shares his location but I don't know where exactly he sends them.

So I was just wondering could you drop me off on the Moon? He could probably pick me up from there or something. Basically any weekend is okay this year and the next one too.

I have 797,31 euros in my bank account, is that enough? Also I can easily order online new Moon Boots.

Yours sincerely,
Henriikka Rönkkönen
Single


Yllämainittu tilanne on oikeasti ainoa vaihtoehto, joka minua ahdistaa, sillä se vaatisi ihan helvetisti duunia, mutta en usko tämänkään olevan mahdoton.

#järjestelykysymyksiä

tiistai 3. marraskuuta 2015

MULLA ON POIKAYSTÄVÄ!

Tai siis housut, poikaystävähousut.

Menin kauppaan ja olin silleen, et oispa mulla poifrend ja kappas vaan, niitä voi ostaa. Olin ihan et ota mun rahat. Ja se otti!

Tää mun uus poikaystävähousu on niin mukava. Oli ihan hiljaa koko kauppareissun ajan ja heti kotona halus hyppää päälle. Aika paljon puristelee perseestä, mutta myyjä sano et ajan kanssa alkaa silleen enemmänki sivellä ku puristaa.

Kuulemma näitä pitää sisäänajaa pari viikkoa. Mä kuiskasin sovituskopissa mun poikaystävähousulle, että kyllä mä sulle sisäänajot näytän. Poikaystävähousu katto mua silmiin ja oli silleen et joo. #melkeinsaamista #sinkkuelämää



sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Älä koskaan kasva aikuiseksi, se on ansa

Yhdellä kolmevuotiaalla kaverillani oli kerran paha mieli, joten kysyin, haluaako hän katsoa kuvia kännykästäni, koska kun saa ajatukset muualle, se aina helpottaa oloa.

Sitten vastaan tuli tämä kuva, ja pieni kaverini pysähtyi tuijottamaan sitä toviksi. Hän kysyi, mikä se on, ja minä vastasin, että se on hiekkakakku, jonka tein lomamatkallani. Kaverini oli silleen, että ok, ja me jatkettiin kuvien selaamista.



Minä pidän siitä, että lapsen maailmassa tämä on ihan neutraali ja normaali asia. Vasta aikuiset saavat kaiken muuttumaan jotenkin häpeälliseksi ja epänormaaliksi.

Kerran leikin yhden viisivuotiaan kaverini kanssa barbeilla, ja hän sanoi, että nyt nää barbit näyttää tissejä poneille, ja minä olin silleen, että tottakai näyttää.

Olen päättänyt jo kauan aikaa sitten, etten koskaan kasva aikuiseksi, koska se on ansa. En ala häpeämään alastonta kehoani enkä seksuaalisuuttani enkä pierujani. Ja on muuten paljon kevyempi olo.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Erityisen parasta on itkeminen

Julkaisin Instagramissa tämän kuvan viime viikolla. Laitan sen vielä uudestaan tänne, koska koen aiheen tärkeäksi.

Somessa näkee harvoin selfieitä, joissa itketään, mikä on ihan ymmärrettävää. Vaikka itse tykkäänkin pelleillä ja nauraa, itkemisen merkityksen tärkeys on kasvanut entisestään - erityisesti börniksen aikana, jolloin en saanut 6 kk kyyneliä juurikaan valutettua ulos enkä näin ollen pystynyt purkamaan silloisia tunteitani.

Itkin eräänä päivänä ainakin 3 tuntia putkeen. Ei ollut menkkoja. Ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi saanut itkemään. Kuuntelin yhtä ainoaa biisiä ripiitillä (Gary Jules - Mad World), koska se avasi hanat.




Otin itsestäni kuvan, koska olen tässä ehkä onnellisimmillani, mitä olen ollut vuosiin, vaikka se ei näytä siltä ulospäin. (Vrt. kuvat, joissa jengi poseeraa puolialasti --> haetaan tykkäyksiä eli onnellista ja hyvää oloa, mutta saavutetaanko sitä lopulta niillä keinoin...)

Onnea usein etsitään onnistumisista, saavutuksista ja voitoista. Muistan, kun olin juossut maratonin, oloni oli enemmänkin tyhjä kuin onnellinen. Haave oli saavutettu, ja tajusin, että itse asiassa matka kohti sitä olikin ollut merkityksellisempi. Toki päämäärä on myös tärkeä - mutta on hyvä pitää mielessä, että siellä ei välttämättä odotakaan sitä, mitä kuvittelisi.

Joten...

Itketään niin maan perkeleesti, ettei naama mahdu turvotukseltaan ovenkarmeista ulos. Vaikka se itkun aihe olisi omasta mielestä kuinka turha tai typerä, niin sitä parempi vaan. Tai jos kaikki asiat tuntuu olevan tosi hyvin, silloin erityisesti kannattaa itkeä.

Minä olen tässä kuvassa itkenyt sitä, miten ihania ihmisiä elämässäni on ja miten onnellinen olen siitä, missä olen nyt, vaikken olekaan saapunut monien asioiden suhteen vielä parkkiruutuun.

Mutta minä olen itkenyt joskus myös sitä, että olen kohta 70-vuotias sinkkuvanhus, joka kertoo lehtihaastatteluissa, että "ei vaan ole tullut sellaista sopivaa vastaan". Olen itkenyt sitä, kun olen painellut kipeää mahaani ja analysoinut, että minulla on ihan varmasti joku mahasyöpä. Olen itkenyt sitä, kun asuin opiskelijakämpässä, josta oli vuoden päästä muutettava pois, että mitäpä jos muuttopäivänä on niin paljon lunta, ettei pakettiautoa saa ajettua pihaan. Kyllä. Minä olen itkenyt sitä, että mitä jos vuoden päästä on paljon lunta.

Pistäkää paremmaksi.

Ihanaa viikonloppua!