Kävin eilen pitkästä aikaa pulkkamäessä. Enkä mitenkään käynyt vaan vedin menemään monta tuntia putkeen niin, että selkä oli lopulta täynnä lunta ja 20 vuoden ikäiset, äidin vanhat toppahousut läpimärät. Naama oli tulipunainen ja tukka takussa.
Tämä pulkkamäki tosin oli siitä hieman spesiaali, että se oli oikeasti jäämäki. Ei lunta, vaan jäätä alusta loppuun. Sellainen luonnon oma liukumäki, joka kiellettäisiin lailla, jos joku lakikieltäjä sen näkisi.
Mutta onneksi ei nähnyt. Niinpä meitä oli siellä kaikki kulmakunnan lapset jonossa menemässä alas. Ikähaarukka 2-vuotiaasta neljäkymppisiin.
Ensin en meinannut uskaltaa mennä, mutta pakkohan se sitten oli, kun porukan nuorin, se kaksivuotiaskin veteli mahallaan alas sellainen euforinen onni kasvoillaan, ettei edes voimakkain huumausaine voisi sellaista tuottaa.
Ja kun kerran menin, niin eihän siitä loppua meinannut tulla. Mentiin pitkissä letkoissa ja yksin, etuperin ja takaperin. Kyykyssä ja mahalteen.
En ole käynyt laskemassa liukurilla ainakaan 10 vuoteen missään. Ehkä muutaman kerran jossain kämäsessä mäessä olen kokeillut. Mutta ei sitä lasketa.
Joten olin unohtanut sen, että kahden tunnin jäämäenlaskun jälkeen voi tuntea sydämenlyönnit mäkeen piestyissä pakaroissa. Ja illalla, kun kävin lämpimässä suihkussa, ihmettelin, mitä helvettiä perseessäni on. Jotain irtonaista.
Noh, sen verran kovasti oli tullut hakattua sitä mäkeen, että nahka oli irtoillut. Perseeni oli siis ruvella. Mutta toppahousut, ne äitin vanhat tissien alle yltävät alapään lämmikkeet, ne olivat säilyneet ehjänä.
Joten, kun yö saapui, kuului eteisestä hento ääni.
"Harjoituksen puutetta", kuiskasivat toppahousut hiljaa Henriikan perseelle.
Sen pituinen se.
Mäenlasku se on mukavaa ja siitä tietää, että on laskenut kunnolla, kun on takalisto mukavasti ruvella! :)
VastaaPoista