No nyt kuulkaas tein jotain luonnotonta

En pidä korkeista paikoista yhtään. Kun semmoiseen joudun, alkaa jo heti pakaroissa tuntua omituisia tuntemuksia. En tiedä, miksi juuri siellä, mutta ikävästi alkaa juilimaan persettä. Ja sitten alkaa myös huimata.

Joten en mielelläni käy korkeissa paikoissa.

Mutta sitten, kun olin tuijottanut tarpeeksi kauan seinässäni olevaa pientä lappusta, jossa lukee "Onni suosii rohkeaa", päätin lähteä ylöspäin ihan ex tempore ja yllättäen. Menin Salmisaareen kiipeilyareenalle ja katselin jännittyneenä yläilmoissa kipittäviä  ihmisiä, jotka sitten jo kohta tulivat melkein niskaani. (Siellä pitää olla varovainen, ettei joku tule vaijerilla alas juuri siihen kohtaan, missä itse seisoo. Jos silmissä pimenee yllättäen, saattaa olla, että oma pää on jonkun kiipeilijän kankkujen välissä.)

Minua opasti semmoinen ystävällinen herrasmies, joka auttoi minut alkuun. Hyppäsin liian pieniin kiipeilykenkiin ja valjaisiin. Valjaat tuntuivat vähän oudolta, semmoiselta, että perse tursuaa ja pimppi jää väliin. Sanoinkin sen vahingossa vähän niin kuin ääneen. Kaikkea ei tarvitsisi aina sanoa, mutta se vaan tuli ulos. Ei se haittaa.

Sitten kaveri laittoi vaijerin kiinni valjaisiini ja sanoi, että seuraa punaisia mohkuroita, koska se on helppo reitti. Ja minä tottelin.

Ja kuulkaas menin ihan ylös asti ja monta kertaa! Ensin pelotti hirveästi ja jäin vain puoliväliin, mutta sitten jo heti seuraavalla kerralla kipusin taivaisiin eli 10 metrin korkeuteen.

---> Kuva tai ei tapahtunut.

Kuva, jonka Henriikka Rönkkönen (@enbrica) julkaisi Joulu 12, 2014 at 9:47 PST

Se oli niin kivaa, etten olisi halunnut lopettaa, mutta tunnin jälkeen käteni lakkasivat ottamasta pallukkamohkuroista kiinni. Yhden kerran vähän kiljaisin säikähdyksestä, kun tulin alas, mutta ei kukaan paljon huomannut.

Aika paljon myös seistä törrötin keskellä kaikkea hälinää ja katselin muiden touhuja. Siellä oli maailman paras spirituaalinen ilmasto. En tiedä, mikä se on, mutta semmoinen siellä oli. Sen paikan energia oli jotenkin kauhean ystävällinen ja tsemppaava ja semmoinen, että ei vitsi mä pystyin tähän, ja naurua kuului paljon.

Olen ajatellut pallukkamuhkuroita ja seiniä sen jälkeen koko ajan. Äskenkin vähän ajattelin, kun nostin paistinpannun ilmaan ja sieltä hömpsähti puolet ruoasta lattialle, koska kädet ovat edelleenkin niin voimattomat eilisestä, etten jaksanut kannatella pannua.

Koiranikin ajattelivat ihan varmasti kiipeilemistäni, kun imuroivat salsamättöni lattialta.

Minä suosittelen tätä jokaiselle ja erityisesti sinkuille! Siellä tutustuu koko ajan uusiin ihmisiin, kun käy kurssin ja sitten alkaakin ryömiä seinillä ja jo on tutustunut kymmeniin, jotka siellä käyvät ahkerasti.

Mutta en suosittele KENELLEKÄÄN hallin takaosassa olevia kierreportaita, jotka vievät toiseen kerrokseen. Ne menevät taivaisiin myöskin, ja niistä näkyy läpi alas. Tuntui, että kuolema korjaa, kun niitä ryömin ylös. Ihan hirveät. Alas tulin hissillä.

My name is Henriikka - Henriikka Cliffhanger (but also likes elevators) Rönkkönen.

YOLO!