Minä rakastan sinua iso kives

Minun elämäni muuttui kuukausi sitten kertarysäyksellä. Minä rakastuin. Se tapahtui ihan yllättäen niin kuin tällaiset tapahtuvat. Se vei heti jalat alta ja kädetkin.

Ehkä arvaattekin jo, mistä on kyse. Kyllä. Megapronttosauruksen kiveksistä, joissa alla olevassa kuvassa roikun, ennen kuin sekunti kuvan ottamisen jälkeen mätkähdin maahan.

Tämä on minulle ihan oikeastikin uutta. Olen harrastanut tai ainakin kokeillut 30 kuntoilumuotoa. Veikkaan, että useampaakin, koska kyllähän koulussakin tuli pelattua ties ja mitä. Mikään ei ole tuntunut tältä. Ei yksikään laji.

Olen katsellut ihmetellen vierestä, kun yhden ystäväni on vienyt mukanaan tanssi, toisen juoksu, kolmannen golf ja neljännen capoeira. Olen pitänyt itseäni aina sellaisena, että harrastan kaikkea mahdollista, pidän kaikesta, mutta en mistään mitenkään hullunlailla.

Salilla käyminen ja lihaskuntojumpat ovat tuntuneet parin kuukauden jälkeen liian motivoimattomilta. Pilates ja jooga eivät ole temmanneet kainaloonsa, koska en ole järin notkea. Juoksussa ja uinnissa pääsin rakentamaan kestävyyttä ja hapenottokykyä, mutta mikään muu, esimerkiksi aikaa vastaan kamppailu, ei jaksanut innostaa.

Mutta voi vitjan kikkeli!

Minä haluaisin kosketella noita isoja kiveksiä koko ajan. En saa niitä mielestäni. Nukun huonosti, kun aivoni käyvät läpi erilaisia liikkeitä, miten saisin vaikka jalallani kiveksistä kiinni. Yritän keksiä uusia otteita, joita voisin lanseerata, kuten esimerkiksi vagina hook tai ass hook. En usko, että kukaan on vielä sellaisia kokeillut.

Minä uskon, että meillä tulee kivesten kanssa vielä paljon ongelmia ratkottavaksi ja tiedän, että tulee aika, jolloin en ehkä jaksaisi koko ajan kosketella niitä. Mutta se kuuluu rakkauteen. Ja me selvitään niistä ongelmista. Elämäni ensimmäistä kertaa uskon sen.

Myöskin ensimmäistä kertaa sinkkuuteni aikana en mieti miehiä, yksinäisyyttä tai sitä, etten seurustele. Koska kivekset. Minulla on ne.

Minulla on myös kokonaamaparta nykyään.

Olen niin onnellinen.

(Psst. Pistäkää Face-seurantaan tämä --> Henriikan blogi ja IG-seurantaan tämä --> Enbrica)

Pikatreffit - raportti

YOLO! Nyt se on ohi ja minä selvisin hengissä!

Jumantsuikka sentään, en ole eläessäni jutellut kerralla näin monelle sinkkumiehelle. Mitä äitikin sanoisi.

Hauskaa oli sekä minulla että muilla. Nämä ovat semmoisia sinkun exclusive-juttuja, joita suosittelen kaikille. Kelatkaapa sitä, että kun olette suhteessa, ette pääse enää tekemään tätä.

Paikalla oli (tai piti olla) 64 tyyppiä, joista puolet oli naisia ja puolet miehiä. Sitten tämä jengi oli jaettu vielä kahtia, koska meitä oli niin paljon. Käytännössä siis minä juttelin 16 miehen kanssa, joista tosin yksi puuttui, mutta sehän ei tällaista "ainako sitä kännykkää pitää näprätä"-nykynuorta haittaa, koska pidin sen viisiminuuttisen aikana sometustauon. #livestream

Ikähaarukka oli 26-45 about.

Kaikkien kanssa juteltiin 5 minuuttia. Ehkä. Aika hurahti tosi nopeasti. En kysellyt omituisia enkä puhunut peräreiästä eli sinänsä en ollut ihan oma itseni. Olin ehkä vähän virallisempi kuin normaalisti, mutta luulen, että muutkin olivat.

Olen itse tipattomalla, mutta moni oli ottanut pari rentouttavaa jo ennen treffejä. Kukaan ei kuitenkaan ollut mitenkään övereissä, naiset olivat enempi hiprakassa kuin miehet. 

Kun oltiin käyty kaikki 16 miestä läpi, me tytöt kiirehdimme äkkiä sinne toisen ryhmän miesten kimppuun, joita meillä oli aikaa tervehtiä noin 10 minuuttia. Eli kättelimme siis kaikki läpi, paljon muuta siinä ei ehtinyt. Vastavuoroisesti sen ryhmän misukat tulivat tervehtimään meidän juttuseuraamme.

Spesiaalin tästä hommasta tekee se, ettei missään muualla ole mahdollisuutta jutella noin monelle sinkkumiehelle/naiselle kerralla. Minä opin muun muassa, että meissä kaikissa on radioaktiivista säteilyä, sain oivia ruoanlaittovinkkejä ja yhden kanssa sovittiin, että toisessa elämässä nähdään Hyvinkään sairaalan synnytysosastolla. Eli meitsi sopi treffit jo seuraavaan elämään. En nimittäin halua hätiköidä näissä hommissa.

Treffien päätteeksi jokainen sai sitten viedä omat yhteystietonsa semmoisten tyyppien mukiin, joita voisi vielä nähdä uudestaankin. Minä vein kolmelle tyypille lapun.

Jos en olisi saanut omaan mukiini yhtään yhteydenottopyyntöä, olisin vetänyt siinä vaiheessa "voi jumalauta"-kortin esiin ja ottanut sen huumorilla. Moni ei välttämättä olisi. Tuossa kun kulminoituu aika konkreettisesti se ajatus, että tykkääkö kukaan musta vai ei.

Mutta jos sellaista pelkää, niin turhaan. Monet tyypit, joiden kanssa minä juttelin, olivat tosi erilaisia kuin minä. Eli kyse ei ole siitä, onko tyypissä jotain vikaa, vaan siinä, että elämä on ehkä aika liian erilainen yhdistettäväksi.

Tässä on minun mukini. Siellä oli 4 yhteydenottopyyntöä. Saattaa olla, että näen näitä tyyppejä vielä, saattaa olla, että en. En osaa vielä sanoa.

Huomatkaa, että mukissa lukee Kerttu. Kaikilla muilla oli deittinimenä oma nimi. Meikeläinen oli sitten Kerttu, koska sain jostain päähäni, että deittinimi on joku muu kuin oma. En ole yllättänyt, että olen saanut päähäni jotain, mitä muut eivät. Yolo.

Ps. Jos pikatreffailu kiinnostaa, surffatkaa tänne.

Pps. Eniten tästä saisi irti, jos paikalle tulisi vastakkaista sukupuolta olevan kaverin kanssa. Siinä saisi nimittäin aika rehellisen ja kattavan analyysin kummankin sukupuolen tyypeistä.

Ppps. Osa jäi baariin vielä hengailemaan ja tutustumaan, mutta minä tulin kotiin oman rakkaani luokse - Wallander nimittäin tuli telkkarista. <3

TÄNÄÄN!

Tänään se tapahtuu.

Menen illalla elämäni ensimmäistä kertaa speed deiteille. Saladeittinimeni on Kerttu. Kerttu Repolainen. Semmoinen piti keksiä jo etukäteen eikä siinä äkkiseltään tullut muutakaan mieleen. Paitsi nyt heti mietin, että joku Jorma tai Raimo olisi ollut aika kova nimi meikeläisellä.

Harjoittelin pikatreffeilyä pari viikko sitten ja meni tosi hyvin ja normaalisti. Linkki Youtubeen tässä.

Äsken tein aamukakalla päätöksen, etten kerro kenellekään sitä, miten vatsani on ollut löysällä jo monta päivää, koska olen aikamoinen jännittäjä. Kieltolistalla ovat myös aiheet: peräpukamat, pieruhiutaleet, ripulia rinnuksille ja nännikarvat ja monia monia muita.

Pistän raporttia tulemaan tänne heti, kun ehdin.

Ihan tosi jännää!

Tissikuvia

No ei ole senkin runkkarit!

Vaan ilmoitusasia.

Vuosien uurastuksen ja kovan työn tuloksena sain koodattua vihdoin valmiiksi Facebook-sivun, jossa jaan blogijuttuja ja muitakin.

Sen nimi on Henriikan blogi ja se löytyy isosti TÄÄLTÄ.

Tulkaa sinne ja lisääntykää, ettei mun tartte yksinäni ihan olla.

Moikka!

Jos pyllystäni tulee joskus lapsi, sillä on nyt nimi

Olin tänään elämäni ensimmäistä kertaa vauvasuihkujuhlissa.

Katselin siellä ihastellen lahjapöytää, jossa oli kaikenlaista vauvasälää, ja siinä sitten aloin sommitella tissiini semmoista kumista nännisuojaa. Yritin saada sitä imukupin tavoin pysymään kiinni, kunnes joku sanoi, että se on tuttipullon suutin.

Näin sitä elämässä oppii koko ajan uutta, kun vaan uskaltaa tarttua siihen, mikä ikinä se onkaan, ja asetella sen tissiä vasten.

Jokaisen vieraan piti tuoda mukanaan lapsuudenvalokuva itsestä, ja sitten kunniavieras arvuutteli, kuka kuvassa on. Minä vein tämmöisen. (Jos olette aina miettineet, miltä näytän, kun vedän herneet nenään, niin tältä.)

 "Tää näyttää ihan Henriikalta", oli kunniavieraan kommentti. (#jolapsenaolin) Muistan elävästi, miten tämän upean taiteellisen kuvan idea tuli ihan minun omasta päästäni. Olen edelleenkin ylpeä.

Kun juhlissa sitten juteltiin, että mikä nimi voisi olla hyvä, niin siinä ihan kuin vahingossa keksin nimen myös omalle lapselleni, jos sellainen omasta pyllystäni joskus tippuisi: Voldemort tai Arvi-Lind. 

En tiedä vielä, kumpi olisi parempi. Molemmat on aika kovia.

Onko sinkussa jotain vikaa, koska se on sinkku?

Ei ole.

Jumalauta.

Se on harmi, jos ei tajua kuolata

Jos olet minun face-seuraaja, niin älä lue enempää, koska tämä on ihan vanha juttu jo, mutta laitan sen tännekin, että sitten kaikki tietävät, että mitä.

Kävin viikko sitten katsomassa Hobitin 3D-version ja se oli tosi hyvä! Vain kaksi kertaa jouduin peittämään silmät ja korvat eli se oli vain pikkuisen pelottava.

Noooh. Siinä oli Legolas. Heti ensimmäisenä, kun se suippokorva tuli ruutuun, katsoin, että ei saatana tuo on joku Feikki-Orlando-Bloom. Että ihan selkeästi huomaa. Ihan eri henkilö.

2,5 tuntia mietin mielessäni, että ei se osaa edes näytellä Orlandon Legolasia ja kuinka tyhmää, että se on joku toinen. Vähän sama pettymyksen tunne, kun Thorne Forrester vaihtui Kauniissa ja Rohkeissa (ensimmäisen kerran, toisella oli jo tottunut).

Tästä feikkiydestä tuohtuneena aloin mesota kaverilleni kovaan ääneen heti lopputekstien aikana, että mitä paskaa tämä on. Feikki-Orlando.

Ei se ollutkaan. Se oli ihan oikea Orlando.

Halusin jakaa tämän, jotta kaikki te, jotka kuolaatte tuon ihanan miehen perään, ja menette katsomaan Hobitin, osaatte sitten myös kuolata.

Minua nimittäin harmittaa, että jouduin paremman puutteessa kuolaamaan sitä yhtä ihanaa (lohikäärme)miestä, jonka nimeä en muista, ja sitten myös vähän sitä örkkien johtajaa, koska se oli niin maskuliinen, vaikka aika vihainen.

Määmatka - sopii erityisesti ihan kaikille reippaille runkkareille

Ai häämatka? Eikäkö määmatka.

"Määmatka on romanttinen ja rentouttava reissu yhdessä oman matkalaukun kanssa ihan minnepäin maailmaa vaan. Määmatkalla on tarkoitus helliä omaa itseä ihan mielin määrin ja antaa sille kaikkea, mitä se milloinkin haluaa, vaikka ummetuslääkettä tai suklaakakkua."

-Henriikka Rönkkönen, 30, määmatkalainen-

Minä täytän tammikuun lopulla ihanat 31 vuotta ja täyteen pärähtää myös huikean opettavaiset 6 vuotta sinkkuna. Ja kuulkaas, vaikka romanttinen rakkaus olisi ihana asia olla elämässä, en silti vaihtaisi yhtäkään näistä vuosista pois, vaikka joku savujamppa ilmestyisi hieromasauvastani antamaan siihen mahdollisuuden.

Siispä syntymäpäivänäni lähdenkin määmatkalle Thaimaaseen (siinä teille kielioppirunkkarit vähän jotain pientä) Phukettiin. Menen sinne kahdeksi viikoksi kellimään enimmäkseen vaakatasoon palmujen alle.

Sitä ennen päätin ottaa pienen itsetutkiskelun sellaisessa muodossa, ettäpä tammikuussa ei alkoholia eikä herkkuja. Se on nimittäin jotenkin kauhean mielenkiintoista katsella, mitä kroppa ja mieli huutelee, kun astuu hieman sivuun rutiineista.

Vielä se on toistaiseksi ollut ihan hiljaa, vaikka tänään olisi mieleni tehnyt syödä kadulla täysin yksinään levännyt salmiakkinappi. Mutta sitten heti muistin, että Henriikka ei saa syödä maasta karkkeja, kun on herkkulakossa.

Mutta onneksi on hedelmät.

Ihan tavallinen maanantai-ilta sinkkulassa. Tein omenasta joutsenen. Syön sen itse, vaikka takavasemmalla oleva vihollinen yrittää saada telepaattisesti omenaa putoamaan maahan.

Kuva, jonka Henriikka Rönkkönen (@enbrica) julkaisi Tammi 1, 2015 at 8:42 PST

Muista, että lopulta kaikki järjestyy aina parhain päin

Olen saanut monta viestiä ja kommenttia surusta. Sydänsurusta. Ikävästä. Pahasta olosta. Yksinäisyydestä. Menettämisestä. Ahdistuksesta.

Joten haluan omistaa vuoden 2014 viimeisen kirjoituksen kaikille teille, joilla elämästä on hetkeksi kadonnut nauru.

Noin puolitoista vuotta sitten minä särjin sydämeni ihan pieniksi pirstaleiksi. Miten ja miksi ja mitä tapahtui - millään näillä kysymyksillä ei ole väliä. Niillä ei ole väliä sen takia, että sydänsuru ja kaikki siihen liittyvät tunteet ovat universaaleja.

Nimittäin jokainen, joka on särkenyt sydämensä tietää tismalleen, mistä minä puhun. Ja silti meidän jokaisen tarina on täysin erilainen ja uniikki. Mutta tunne, se on sama.

Eikä siihen auta mikään muu kuin aika. Se saatanan aika.

Mutta ajassa on se hyvä puoli, että se menee koko ajan eteenpäin. Se on luotettava ja rehellinen. Vaikka mihinkään muuhun ei voisi luottaa, niin aikaan voi. Se kulkee. Elämä jatkuu.

Ja sitten, kun on kulunut tarpeeksi aikaa, tulee se päivä. Se päivä, kun havahtuu, ettei olekaan ajatellut surua ainakaan vuorokauteen.

Ei viikkoon, kuukauteen.

Ja joku päivä vielä - vuoteen.

Tarkoitus ei ole unohtaa kokonaan vaan keventää taakkaa. Antaa sen vuotaa kuiviin ja kutistua semmoiseksi, että se on joskus ihan tosi helppo ja kevyt kantaa.

Noin puolitoista vuotta sitten itkin ensin kaksi viikkoa putkeen. Ihan putkeen. Sitten se helpotti, että enää vain aamuisin ja iltaisin. Sitten vaan iltaisin. Kerran viikossa ja niin edelleen.

Silloin, kun en pystynyt lopettamaan itkemistä, otin kuvan itsestäni ja lähetin sen ystävälleni, koska se tuntui olevan ainoa keino kertoa, etten jaksa nähdä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut sanoja.

Tässä on se kuva. Nyt lisäsin siihen yhden kauneimmista ja rohkaisevimmista runoista, jota maa päällään kantaa. Se on Tommyn runo.

Niin se on ystäväni.

Ja hei, katsokaapa minua nyt vaikka tuolta videoista tai mistä ikinä. Ihan kahjo ja iloinen ja höhlä. Kaikkea sellaista, mitä ei jaksa olla silloin, kun sattuu.

Joten muistakaa, että lopulta kaikki järjestyy aina parhain päin. Aina. Koska aika. Ja yolo.

Ihanaa uutta vuotta ja kiitos, kun olette täällä minun kanssani! Ootte mulle tärkeitä. <3

Mielikuvitus-speed-dating

Moi!

Ensi kuussa on se Speed Dating -jutska ja jo nyt jännittää. Mutta onneksi meillä on Petri Nygård, joka laulaa "Treeniä horo siin on ämmille läksyy", niin heti tiesin, mitä tehdä.

Aloin siis treenata, jotta voitan kaikki palkinnot. Ei siellä ole mitään palkintoja eikä kyse ole voittamista, mutta silti aion voittaa kaiken.

Tämä harjoitus meni mielestäni ihan hyvin, mutta ehkä olisi parempi, jos ei sitten ne oikeat speeddeittailut päättyisi kuitenkaan näin. Mutta ei se haittaa vaikka päättyisikin. Jokainen on yksilö ja omanlaisensa ja semmoinen pitääkin olla myös deiteillä eikä joku muu.

Ei se nyt niin erikoista minulle olisi, jos ilta päättyisi siihen, että haravoin jonkun paskaa kinoksilta.

Kivaa viikkoa!